(6-vuotias Ilona 1918)
Helsinki 1918:
Johanssonien perhe: Arvo-isä, rautatieläinen, Helmi-äiti leipomotyöntekijä. Lapset Aarne, lehdenmyyjä, yksitoistavuotias Lahja, kuusivuotias Ilona ja Varma Voitto, jonka syntymää isä ei ehdi nähdä. Isä ja 14-vuotias Aarne lähtevät Vilppulaan sotimaan lahtarikaartia vastaan.
Muutaman kuukauden kuluttua valkoiset hyökkäsivät Pitkänsillan yli.
Elo oli jo riittävän ankeaa sitten vielä ruuasta tulee pula. Naapurin Elli oli auttanut perhettä sen minkä oli voinut. Perhe on huolissaan miesväestä ja Lahja alkaa kierrellä paikkoja, joihin vainajia viedään. Olisiko heidän joukossaan isä tai veli. Selviää, että molemmat on viety Tammisaaren vankileiriin, jossa ei ollut ruokaa, makuupaikkoja ja jossa taudit jylläsivät. Vain Aarne selvisi leiriltä kotiin laihana kuin luuranko.
Ester ja viisi muuta naista ovat yleisessä avustuskomiteassa ja ryhtyvät auttamaan Helsingin punaorpoja.
- Lapset eivät ole syyllisiä vanhempiensa tekoihin, se on muistettava. Lapset on pelastetttava nälältä ja yleiseltä surkeudelta.
Valkoisten vapaussotilaiden lesket saavat eläkettä, punalesket voivat hakea köyhänapua. Se tarkoittaa, että avun saajasta tulee holhouksen alainen, jolloin lapset voidaan ottaa huostaan tarpeen vaatiessa. Niinpä Johanssonienkin oven takana ollaan ja sisään astuu kaksi hattunaista. Voitto Varmaa ei ole enää, niinpä vain Ilona on tarkoitus viedä Pohjanmaalle sijoitusperheeseen. Vain vähäksi aikaa.
Äiti itkee eikä halua luopua lapsestaan ja tyttökin panee hanttiin:
- "Käpälät irti, saatanan lahtari!" Ilona kiljaisi ja puraist naista käteen. - Haista sinä ämmä paska, pitkä kuin haravanvarsi."
Lahja ei halua päästää pikkusiskoaan tuntemaatomien mukaan, joten lupautuu lähtemään mukaan. Tähän toinen naisista tokaisee:"...kai tuon isommankin joku kuudellasadalla markalla huolii, onhan se jo työihmisen iässä."
(Raha maksettiin korvauksena lapsen hoidosta.)
Ikävä kyllä sisarukset eivät pääse samaan paikkaan, jottei turmeleva vaikutus jatkuisi. Lahja joutuu tyytymättömälle isännälle, joka oli toivonut poikalasta korvaamaan sodassa kaatunutta poikaansa. Tilan isäntä ja emäntä kohtelevat Lahjaa huonosti eikä tyttö aluksi edes ymmärrä mitä pitäisi tehdä, sillä murre on outoa:
- Kaati, porsta, porstua, itikat, taltrikki, pernatömppä, tuslari, hantaaki, markki, valakia.
Ja kun ei ymmärrä, lyödään ja hakataan vaikkapa heinähangolla. Lahja oli kotona oppinut ettei lasta saa lyödä.
Ilona onnekseen pääsee mukavien sisarusten luokse, jotka pitävät hyvää huolta, ruokkivat ja vaatettavat. Aluksi tosin Ilona näkee painajaisia eikä suostu puhumaan. Iida ja Sofia ovat kärsivällisiä ja yrittävät parhaansa:
- Sillä on joku solmu sisäsnänsä. Sen takia se ei puhu ja sen takia se huutaa, Iida päätteli.
Sisarusten kärsivällisyys palkitaan ja Ilona alkaa pikkuhiljaa puhua ja viihtyä ja oppii jopa puhumaan eteläpohjanmaan murretta.
Ilona, jonka sisarukset ristivät Siviäksi, saa kissan, jonka ristii Aarrelahjaksi, mutta kun muistot kodista ja äidistä alkavat haipua unohduksiin, taitaa kissan nimen alkuperäkin hiipua.
Aarre jää kahdestaan äidin kanssa ja on katkerana elämälle. Aarre oli ollut viiden ja Lahja kahden kun äiti oli mennyt töihin. Lapset söivät kattilasta kylmää puuroa kun ei muutakaan ollut. Ilona syntyi kun Lahja oli viisivuotias. Sisko hoiti vauvaa, syötti, juotti, vaihtoi vaipat. Nyt Aarre joutuu elättämään äitinsä, joka ei viitsi/jaksa lähteä töihin vaan makoilee kaiket päivät sängyssä surkuttelemassa.
Aarre saa töitä satamasta lastien laskijana ja kieltolain aikana pojalle löytyy laitonta puuhaa.
Ester oli ollut tyytyväinen hankkeeseen ja luullut tekevänsä lapsille hyvän teon, kunnes alkaa kuulua huhuja. Niinpä perustetaan tarkastusjoukkoja, jotka alkavat kiertää katsomassa mitä lapsille kuuluu. Ikävä vain, että tarkastuksista ilmoitettiin etukäteen, jolloin perheet, jotka kohtelivat lapsia huonosti, saattoivat lavastaa olot hyviksi ja syöttivät uhkailemalla lapsille sopivat sanat suuhun.
Miten Johanssonin perheen lapsien lopulta käy?
--------
Punaorvot on alkuaan kirjoitettu näytelmäksi, mutta koronaepidemia rajoitti Helsingin kaupunginteatterin esityksiä vuonna 2020.
Johanssonien perheen tarina on fiktiota, mutta Kanto sanoo, että se olisi hyvin voinut olla tottakin. Esterin osuuksissa on käytetty paikoin suoria sitaatteja. (Ester on tuttu historiasta, kuten tarinasta selviää.)
Kirjailija on taas tehnyt kattavan taustatyön, josta osoituksena lopun lähdeluottelot.
Tarina on surullinen, sillä näin on oikeasti tapahtunut. Lasten viemisen tarkoitus oli alun perin ollut hyvä, mutta asiaa ei oltu ajateltu loppuun asti. Etelä-Suomenssa oli ollut elintarvikepula ja lapset haluttiin pelastaa nälältä ja täysiltä orpokodeilta. Mutta, sisällisodan jälkeen viha kohdistui elossa oleviin punaperheiden naisiin ja lapsiin. Äitejä pidettiin kelvottomina kasvattamaan lapsiaan. Köyhäinhoitolehden päätoimittaja Bruno Sarlin oli v. 1918 kirjoittanut mm. näin: Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän.
Kirjassa on lyhyet luvut, joista osa on nimetty kertojan mukaan, kuten esim. Lahja, Aarre, Ester. Tapahtumat sijoittuvat 1918 - 1920 väliselle ajalle.
Tarinaa on riipaisevaa lukea, sillä Kanto on taitava kuvailemaan henkilöitä ja heidän tuntojaan. Tarpeeksi kamalaa oli se, että sisarukset vietiin kotoaan, mutta, että tytöt vielä erotettiin toisistaan ja sijoitettiin erilaisiin perheisiin, joissa kohtelu oli ääripäitä. Lahjalla on ikävät olot, joita yrittää lievittää "puhumalla" isälleen:
- Voi isä, kun sinä olisit täällä. (...) Ole minulle ystävällinen, niin kuin aina olit, ja ota minut kainaloon, ja jos voit, niin mene Ilonankin uniin ja ole sille kiltti. (...) Tulee sellainen oikein paha olo, ettei ole kotia missään eikä kukaan minusta välitä.
Tarinaa elävöittävät murrepuheet. Tässä isäntä valittaa:
Moon rössööksis aamusta ehtoohin eikä ketää oo. Emäntä marajaa. Flikka on toistaitooneen rääppö. Minen jaksa mutta pakko on.
Hyvä teos, joka avaa lisää Suomen historiaa. Pidän kyllä kirjasta, joskin enemmän makuuni ovat Kannon edelliset historialliset teokset.
Maastossa kasvoi kitukasvuisia koivuja, mustikanvarpuja, suopursua ja sudenmarjaa. Välillä jalka mässähti märkään sammaleeseen ja se piti kiskaista ylös.
P.S. Muutama tieto kirjan lopusta: Sisällissota jätti jälkeensä ainakin 12000 leskeä, joista valtaosa, 10 000 oli punaleskiä. Punaorpojen määräksi arvioidaan 25 000, sillä isättömiä puoliorpoja olivat hekin, joiden isä oli yksi 80 000 leirivangista.
600 punaorvon siirrosta Pohjanmaalle ja Savoon tiedettiin, mutta heitä saattoi olla jopa 7000. Miksi heidän kohtalostaan vaiettiin?
Murheellista on myös että punaorvot joutuivat kärsimään syrjintää ja kaltoinkohtelua koko lapsuutensa ajan. Asia on ollut niin vaikea, ettei menneisyyttä ole paljastettu edes puolisolle ja/tai lapsille. Häpeän ja huonommuuden tunne on kulkenut mukana läpi koko elämän, vaikka eiväthän lapset ole olleet mihinkään syypäitä.
+++++
Kirjailija, toimittaja, käsikirjoittaja
Anneli Kanto, synt. 1950 Pirkkalassa
Ilmestyneitä romaaneja:
Piru, kreivi, noita ja näyttelijä 2007 - Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta 2008 - Veriruusut 2008 - Pyöveli 2015 - Lahtarit 2017 - Ihan pähkinöinä 2018 - Rottien pyhimys 2021 - Punaorvot 2023
Dekkarit:
Näkijä -sarja:
3. osa ilmestyy joko keväällä tai syksyllä 2024. Jatkuuko sarja vielä trilogiasta? Sitä ei tiedä Kanto itsekään.
ja toiseen: Saalistetut, 2. osa
(Bonuksena Turtschaninoffin Suomaa, Venhon Martti Suosalon tähänastinen elämä ja Tolan Hullut ihanat linnut)
Kommentit
Lähetä kommentti