Laina on ollut sairaalassa jo vuosikausia eikä enää tee muuta kuin makaa silmät kiinni.
Muistikin on jo kadonnut.
- Eräänä päivänä - oliko se eilen, vaiko viime vuonna - hän nousi ja laittoi kengät jalkaansa.
Lapset, Martti, Eeva ja Maija, tulevat äidin luo vierailulle ja muistelevat samalla lapsuuttaan.
Martti ei pidä siitä, että samalla kotikyläkäynnillään kaksossiskot haluavat käydä hautaustoimistossa katsomassa arkkua vaikkei äiti ole edes vielä kuollut.
Martti, lapsista vanhin, on aikoinaan jäänyt kylään huolehtimaan äidistä. Martti on naimaton ja ajaa työkseen aura-autoa. Sisarukset ovat aikoja sitten muuttaneet etelään.
Martti tuntee äidin parhaiten, sellaisen äidin, joka vitsaili ja lauloi yksinään surumielisiä lauluja. Ja on Martti tietysti nähnyt äidin huononkin puolen, jollaisen sisarukset vain muistavat.
- Paska mikä paska.
- Sitä se kyllä oli.
Martti ei sano mitään. Hän arvasi, että siskojen mieleen nousivat äidistä samat lapsuuden muistot. Äiti kirkuu ja itkee. Kiroaa Anttia (Antti on aviomies, blog. huom.). Äiti heittää keittokattilan pirtin seinään.
Eevalla ja Maijalla ei ole äidistä hyviä muistoja ja miksi olisikaan kun äiti aina kuritti ja huusi heille. Pahimmillaan äiti roimi niin, että pakaroista veri valui.
Sisarukset muistelevat menneitä ja samalla lasten ja Lainan elämä alkaa pikkuhiljaa purkautua lukijoille vierien aina kauemmaksi ja kauemmaksi taaksepäin, kunnes vanhin luku sijoittuu aikaan 5.7.1944.
Laina oli elänyt rankan elämän, joten ei ihme ettei lapsille enää riittänyt rakkautta tai lämmintä syliä. Mieli oli särkynyt, eikä kukaan sitä parantanut.
- Hän ei osaa enää mitään. Ei vaieta, eikä itkeä. Ei alistua tai kaivata hiljaa. Ainoa minkä hän enää osaa on huutaa ja kirota. Kärsivät lehmät ja loppuun ajetut hevosetkin lopulta ammutaan säälistä, mutta hänen täytyy elää läpi jokainen eilistä muistuttava päivä.
-----
Tässä on oikea pieni suuri kirja, joka pitää sisällää niin paljon, että sydän on välillä pakahtua. Minna Rytisalon kanssa kirjoitettua Huokauksia luokasta-kirjaa en ole lukenut, muut Kinnusen kirjat kyllä. Siispä tiedän kuinka taitavasti Kinnunen tunkeutuu henkilöhahmojensa sisimpään, ilmaisten loistavasti etenkin naisten tuntoja.
Kirjailija ei ole myöskään koskaan lähtenyt jaarittelun tielle, vaan miehellä on taito kirjoittaa sanottavansa nasevasti ja se riittää. Teksti on vahvaa ja rikasta ja imaisee lukijansa tarinan syövereihin. Luonto on vahvasti mukana.
Kinnunen kirjoittaa tärkeästä aiheesta, nimittäin naisten kokemuksista ja tunteista sodan aikana ja sen jälkeen. Usein puhutaan vain mitä miehet ovat sodassa nähneet ja mitä kokeneet, mutta kyllä naisetkin ovat. Miehet hukuttivat kokemuksensa painajaisiin, viinaan tai pahimmassa tapauksessa myös perheidensä kurittamiseen.
Naisetkin olivat sodassa, tavalla tai toisella. Lainaa riepoo, että aina puhutaan vain miesten sodasta:
- "Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista - saati pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin."
Jotkut naiset olivat kotirintamalla pitämässä huolta siitä, että arki rullaa, toiset hoitivat niitä töitä, jotka rauhan aikana kuuluivat mieheille. Toiset olivat lottina rintamalla ja toiset joutuivat ehkä vihollisten raiskaamiksi tai perheenjäseniä tapettiin naisten tai lasten silmien edessä. Naisia traumatisoitui sodan aikana, mutta silti naiset eivät saaneet murtua. Sen ajan psykologiaan kuului, että työnteko auttaa, niin miehille kuin naisillekin. Ihmisistä tuli tunnekylmiä ja kyynisiä.
Ja mitä mielessä itse kullakin pyöri, se jäi pahimmassa tapauksessa pään sisään. Ja sen kerran kun haluaisi puhua, ei kukaan kuunnellut. Laina puhui kadonnelle sukulaiselleen, mutta mitä hyötyä siitäkin oli kun kukaan ei vastannut.
Tarina lähtee 2000-luvusta ja peruuttaa sota-aikaan ja vuoteen 1944, jolloin partisaanit hyökkäsivät. Paitsi lasten ja Lainan kokemuksista, kertoo kirja myös sisaruksien välisistä suhteista ja erilaisuudesta. Tarinan lopussa lukijalle selviää, miksi Laina oli sellainen kuin oli.
Eräs lukija oli kirjoittanut Tommi Kinnuselle:" Äiti oli niin väsynyt, ettei jaksanut rakastaa." Tämä lause oli yhtenä sytykkeenä Kaarna-romaanille (Anna 6/2024)
Kirjan nimi viittaa Lainan sieluun, joka muuttuu kaarnaksi, joka pitää sisällä ja ulkopuolella kaikki tunteet.
Lopussa Kinnunen kertoo lyhyesti neuvostopartisaanien iskuista Suomeen 1941 -1944. Etenkin viimeinen lainaukseni virke kuulostaa hyvin tutulta:
- Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodassa 46 hyökkäystä suomalaisiin kyliin sekä lukemattomia yksittäisiä iskuja siviilejä vastaan. (...) Partisaani-iskuja Neuvostoliitto ei myöntänyt tehneensä, vaan väitti toiminnan kohdistuneen pelkästään sotilaskohteisiin.
Vahva suositus tälle(kin) Kinnuselle teokselle!
Kinosten huiput kimmeltävät ikkunasta lankeavassa valossa, aivan kuin aurinko olisi saanut osuman ja pudonnut pirstaleiksi mustille hangille.
Pimeät kuut - 2022 - Huokauksia luokasta 2023 (yhdessä Minna Rytisalon kanssa) - Kaarna 2024
Linkkejä:
Jos partisaaniaihe kiinnostaa, niin esim. Veikko Erkkilä on kirjoittanut tietoteoksen Kello 04 Moskovan aikaan: he tulevat joka yö. Kirja on ilmestynyt 2021/Kirjarovio.
Veikko Erkkilä on itärajan kylien partisaanitutkimusten johtava asiantuntija.
Kommentit
Lähetä kommentti