Irene oli löytänyt hyvän katselupaikan. Hän oli kiivennyt korkean kiven päälle ja tuijotti sataman suuntaan. Kaikki seurasivat samaa saksalaisten risteilyalusta ja sen uumeniin nousevia sotilaita.
Lapin sodassa, vuonna 1945, saksalaiset ovat vetäytyneet Norjaan. Saksalaisten joukoissa oli ollut suomalaisia naisia eri tehtävissä, sairaanhoitajina, ruumiinpesijöinä, konekirjoittajina yms. Saksan hävitessä naiset jäivät norjalaisten vangeiksi ja heitä alettiin kutsua yhdellä yhteisellä nimellä: tyskertøs, saksalaisten huora.
Kevät on tulossa ja sota lopuillaan, pohjoinen oli tuhottu ja Lappi sekä Ruija evakuoitu ja poltettu. Sotamiehet oli koottu Norjanmeren kaupunkiin, Narvikiin, josta laivat kuljettivat heitä takaisin Saksaan. Aiemmin laivoihin oli otettu muutamia armeijaa seuranneita naisia, etenkin raskaana olevia, sillä uusi kotimaa tarvitsi lisää lapsia. Nyt kun viimeiset laivat ovat lähdössä ei mukaan tunnu pääsevän enää kukaan, vaikka mitä selittäisi tai vetoaisi.
Mikä naisia oli vetänyt pohjoiseen? Velvollisuudentunne, aate, rakkaus, työ, pako entisestä? Oli mikä tahansa, niin ihanteet olivat kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana.
Irene, kirjan keskushahmo, seisoo satamassa, odottaa ehkä näkevänsä Klausin vielä kerran saadakseen edes toivottaa hyvää matkaa.
- Vielä jokin aikaa sitten Irenekin oli kuvitellut lähtevänsä matkaan, niin kuin Klausin kanssa oli alun perin puhuttu.
Ja nyt, kaupunkiin tulleet naiset istuvat saksalaisilta takavarikoidun auton lavalla, matkalla... minne? Sitä heille ei kerrottu, mutta auto ajoi norjalaiselle vankileirille, jonne naisia tulee lisää ja lisää, suomalaisia, saksalaisia, norjalaisia. Pelko on läsnä, tännekö naiset tuodaan teloittaviksi? Ja mitä tapahtuu, kun naiset sysitään huoneeseen, jossa on kaksi tuolia?
- Ne leikkaa hiukset! (...) Ei Herra Jumala, ei Herra Isä. Ei tällaista saa tehdä (...) Minä en ole ikinä ollut kenellekään paha.
Ei auta itku, ei valitus. Kaikilta ajetaan tukka pois, tyskertøs. Irene tiesi, että tämä tehdään häpeän tähden, jotta kaikki sen näkisivät.
Viikot kuluvat kunnes suomalaisnaiset on päätetty kuljettaa ensin Osloon ja sieltä laivalla Suomeen, Hangon vankileirille. Naiset ovat kuulemma vehkeilleet Suomen vihollisen kanssa, vaikka olivat lähtiesssään luulleet tekevänsä Suomelle palveluksen.
Automatka jatkuu ja yhtäkkiä kuljettaja, Sudensilmä, kääntyykin kapealle tielle. Minne nyt ollaan menossa, joko kuolema kolkuttaisi? Sudensilmä pysäyttää auton ja viittoilee laskeutumaan alas. Ensin kukaan ei uskalla, mutta laskeutuvat kaikki, kun vanhin naisista, Aili tulee alas. Sudensilmä yrittää selittää:
-Suopma, Finland. (...) Finland. (...) Gå nå.
Kyllä, naiset vapautetaan. Lähtiessään Sudensilmä vielä varoittaa tiellä olevista miinoista. Ja näin naiset ovat vapaita. Miksi Sudensilmä teki näin ja paljonko heillä olisi matkaa taivellettavana,viisisataa kilometriä, vaiko jopa kahdeksansataa? Ja mitä perillä olisi vastassa? Onko tuttuja enää elossa vai ovatko kaatuneet tai kuolleet pommituksissa tai desanttien luotisateeseen? Vai eikö enää huolita takaisin?
Millaista olisi paluu tavalliseen elämään? Työtä ei välttämättä enää löytyisi kun miehet oli kotiutettu.
- Kuinkahan moni nainen oli lähtenyt Norjaan samasta syystä kuin miehet ennen Amerikkaan: parempaa elämää etsimään?
Naisista viisi lähtee vaeltamaan ja loput jäävät odottamaan, niin mitä? Sitä ei kukaan tiedä.
Naisten vaellus kohti Suomea ja kotikontuja alkaa. Viisi eri-ikäistä naista. Siiri, Veera, Katri, Irene ja Ailikin, joka ensin epäröi ettei vanhoilla jaloillaan jaksaisi kulkea.
Ennen sotaa naiset ovat eläneet erilaista elämää, mutta nyt heillä on jotain yhteistä, muutakin kuin kaljuksi ajeltu pää. Naiset eivät ole tunteneet toisiaan aiemmin, mutta vaellus yhdistää. Kävellessä olisi aikaa kertoa elämästä, menneisyydestä ja tulevaisuudestakin. Joku on puhelias ja toinen haluaa vaieta. Ja kun palelee, on väsynyt, peloissaan, nälissään, niin sanat katoavat.
Naiset kävelevät ja kävelevät, vailla ruokaa ja yösijaa. Missä nukkua, taivasalla on öisin kylmä. Irene muistelee menneitä ja pohtii onko kotiin enää menemistä ja onko aikuinen poika elossa vai menehtynyt rintamalle. Jokaisella on ollut tehtävänsä saksalaisten luona, ja joillakin on ollut oma hansinsa, wernerinsä tai klausinsa, mutta näistä ei puhuta.
Vaelluksen edetessä naisjoukko hajoaa omille teilleen ja lopulta vain Veera ja Irene ovat jäljellä.
Pääsevätkö naiset kotiseuduilleen ja mitä on vastassa? Sitä tarina ei kaikkien kohdalla kerro. Irenestä, kirjan keskushahmosta, tiedetään eniten.
Olisinko halunnut tietää miten naisille kävi? Pääsivätkö perille ja millainen oli vastaantto?
- Tarpeetonta olisi selittää tehneensä töitä, turha kertoa yrittäneensä vain tienata elantoa, sillä huorina heitä silti pidettäisiin. (...) Olisi helpompaa, jos he olisivat edes tajunneeet kuolla.
Kieltämättä olisi ollut ainakin muutaman henkilön kohdalla ollut mukava tietää miten kävi. Etulehdellä kirjaa sanotaan vaellusromaaniksi, jota se onkin, eikä muuta ole luvattu. Kinnunen on tehnyt päätöksensä, ja jättänyt asioita auki. Ratkaisu on erilainen, muttei huono.
Kirja kertoo naisista ja pohdin jälleen kerran kuinka hyvin kirjailija osaa kuvailla naisia, mennä heidän päänsä sisälle. Viisi erilaista ja eri-ikäistä naista omine ajatuksineen ja mielipiteineen. Mikä on hyväksyttävää toiselle naiselle, ei välttämättä ole sitä toiselle. Kinnusen kieli on elävää, muttei liian koukeroista. ...villasukanväriset virret, kuinka kuvaavaa. Kerronta on konstailematonta ja teksti lipuu kiinnostavasti kohti loppua. Loppu, se on vaikuttava!
Kinnunen on kirjoittanut hyvästä aiheesta, kiitos siitä. Ja kiitos mieleenpainuvasta teoksesta, jonka nimi on minulle jotenkin niin vaikea, etten millään tahdo sitä muistaa.
Onneksi minun ei tarvitse olla valikoimassa teoksia kirjallisuuspalkintojen saajiksi, sillä tänä vuonna on ilmestynyt monta hyvää romaania. Ja veikkaan, että Ei kertonut katuvansa päätyy joillekin ehdokaslistoille.
Olen lukenut kaikki Kinnusen kirjat ja Neljäntienristeys oli sen verran vahva lukukokemus, että sitä on vaikea ylittää. Ei kertonut katuvansa on hyvä kaikin puolin ja yltää hyvin lähelle Neljäntienristeystä.
Lukiessani romaania, en voinut olla ajattelematta paljonko Suomessa on ollut näitä naisia, jotka ovat olleet saksalaisilla töissä, tuhansia? Ko. naiset ovat nähneet ja kokeneet paljon ja monet vaienneet asioista, iäksi. Monenko mieli on murtunut? Moniko on koskaan saanut tai hakenut apua? En uskalla edes ajatella.
Luin äskettäin Pasi Pekkolan kirjan "Kaikki isäni naiset", jossa oli tehty tarinan kerronnan suhteen vähän samanlainen ratkaisu kuin ko. romaanissa. Kinnunen ei kerro naisten loppukohtaloita ja Pekkola puolestaan ei anna ääntä päähenkilölleen eikä avaa tämän tekemisiä. Minusta tämä on ok, joskus.
Hän ei enää kaivannut mitään, ei odottanut mitään, vaan oli paljas kuin vastasyntynyt karitsa. Selityksistä hän oli tyhjä. Ei enää tarinoita, ei harkittuja kokonaisuuksia, joissa tapahtumat johdonmukaisesti seuraavat aiempia ja aiheuttavat uusia.
P.S. Googlatessani törmäsin mielenkiiintoiselta tuntuvaan kirjaan: Anu Heiskanen: Salateitse Saksaan (Otava 2019), joka kertoo noin tuhannesta naisesta, jotka alkoivat paeta natsi-Saksan kolmanteen valtakuntaan heti, kun Suomi syyskuun 3. päivänä 1944 ilmoitti irtautuvansa sotaliittolaisuudestaan sen kanssa. Siitä kuukauden päästä alkoivat Lapin sodan taistelut.
Heiskanen tutustui 648 naisen tarinaan.
Teos perustuu Heiskasen akateemiseen väitöskirjaan 2018
+++++++++
Kirjailija, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja
Tommi Kinnunen, synt. 1973 Kuusamossa, asuu Turussa. Harrastaa vanhojen rakennusta remontointia.
*********
Ilmestyneet teokset:
Neljäntienristeys 2014 - Lopotti 2016 - Pintti 2018 - Ei kertonut katuvansa 2020
Tulossa: Pimeät kuut - ilm. syyskuu 2022
Tulossa: Pimeät kuut - ilm. syyskuu 2022
Linkki edelliseen teokseen: Pintti:
^^^^^^^^^^^^
kirjarouvanelamaa.blogspot.com
https://www.facebook.com/kirjarouvanelamaa/
Insta: #pirittaolen
Pinterest
Twitter
kirjarouvanelamaa.blogspot.com
https://www.facebook.com/kirjarouvanelamaa/
Insta: #pirittaolen
Kommentit
Lähetä kommentti