Arttu Tuominen: Vaiettu, 3.osa - dekkari - dekkariviikko

 

Prologin alusta: Ukraina, joulukuu 1941. Ovi narahtaa, kaksi sotilasta astuu mökkiin. Huurteista pakkasilmaa virtaa sisään. Miehillä on yllään harmaat, puoleen sääreen ulottuvat manttelit, joiden mustissa kauluslaatoissa koreilee kaksi vierekkäistä salamoiksi muotoiltua S-kirjainta.

Arttu Tuominen: Vaiettu, 402 s. - 3. osa Delta -sarjaan - ilm. 2021 - kansi: Mika Tuominen - WSOY ******* arvostelukappale

Kuvassa olevan pienen kirja-aukeaman tiedot: Kuva otettu: Suomen lasten satuaarteet, ilm. 2008, toim. Marja Kemppinen, kuvitus Pirkko-Liisa Surojegin, Otava - H. C. Andersen: Pieni tulitikkutyttö, suom. Martti ja Irkka Rapola. 

Aloitan Vaietulla (1/7) Dekkariviikon, jonka aikana on joka päivä luvassa uusi rikosromaani. Huomenna on vuorossa esikoisjännäri.

Tarina alkaa prologilla, jossa ollaan Ukrainassa vuonna 1941. Tästä on siirtymä vuoteen 2019, jolloin 97-vuotias palvelutalossa asuva Albert Kangasharju on päästä hengestään. Vanhuksella oli tapana tehdä joka päivä iltalenkki, satoi tai paistoi. Tällä kerralla vettä roimii olantakaa ja Albertin omaishoitaja Inkeri päättää jäädä katoksen alle odottamaan. Siitä näkisi hyvin puistoon ja polulle.
Hoitajan olisi kannattanut lähteä mukaan veteraanin iltalenkille, kuten mies ulkoilua kutsuu. Inkeri havahtuu käheään parahdukseen, eikä Albertia ensin näy. Inkeri ryntää paikalle juuri ajoissa nähdäkseen kuinka Albertia raahataan ... Hyökkäys epäonnistuu, mutta miten Kangasharjulle kävi?

Poliisit, Linda Toivonen ja Henrik Oksman saapuvat paikalle haastattelemaan hoitokodin väkeä ja tutkimaan vanhuksen huonetta, kymmenen neliön koppia. Myöhemmin tutkimuksiin osallistuvat myös Jari Paloviita sekä yksikön uusi päällikkö Susanna Manner. 
Paloviita oli aiemmin ollut vs. komisario ja kun Manner valitiin virkaan oli pieni mustasukkaisuus nostanut päätään. Se meni nopeasti ohi, ja Jari oli nyt tyytyväinen, etenkin silloin kun Manner joutuu hoitamaan ikäviä asioita. Sitä paitsi Manner on hyvä esimies, joka huomioi alaisensa. 

Toisaalla lähes satavuotias, invalidisoitunut veteraani Klaus Halminen lukee Satakunnan Kansan artikkelia, jossa kerrotaan palvelutalo Kuusipuun viereisessä puistossa tapahtuneesta hyökkäyksestä. Vaimo kommentoi:
- Olet lukenut sen jo kymmenen kertaa. (...) Joku tuttusi?
Sitten soi lankapuhelin, josta ei kuulu mitään. Halminen pelästyy, eikä suotta. 
 
Mitä ihmettä on meneillään? Kuka haluaisi päästä eroon kahdesta ansioituneesta rintamaveteraanista, joista toinen on alaraajahalvaantunut ja istuu pyörätuolissa eikä pystynyt puhumaan. Syöpä oli vienyt äänen.  

Uusi tutkintalinja avautuu kun Halmisen sängyn päältä löytyy harmaa univormu.
- Oikeanpuoleisessa laatassa oli sotilasarvon merkkinä hopeinen neliö, vasemmanpuoleisessa komeili kaksi vierekkäistä salamaksi muovailtua S-kirjainta. Hihamerkissä luki hopeisin kirjaimin Westland.

Klaus Halmisen univormu kuului Waffen-SS:n ryhmäjohtajalle, tarkemmin SS-Scharführerille.
- Halminen soti Waffen-SS-riveissä toisessa maailmasodassa. (...) Suomi lähetti välirauhan aikana Saksaan sotilaita saamaan asekoulutusta. Halminen oli yksi noista 1400 lähteneestä.

Poliisit uumoilevat, että kun media saa tietää Halmisen SS-menneisyydestä, se sekoaa. Onneksi Paloviidan ei enää tarvitse huolehtia mediasta, vaan sen hoitaa Manner. Mihin vielä päädytäänkään, kun asiasta perehtymättömät yhdistävät SS:n kansanmurhaan ja miten isänmaalliset kansanryhmät ja holokaustin kieltäjät asian ottaisivat. 

Nyt on oltava nopeampia kuin lehdistö ja tutkittava kaikki mitä SS-miehistä tiedetään. Herää myös kysymys Kangasharjusta. Onko hänkin ollut samaa porukkaa, vaikka on sanonut olleensa vain entinen kenkäkauppias ja pankinjohtaja. Voisiko Albertillakin olla luurankoja kaapissaan, vaikkei miehen nimeä löydy lähtevien listoilta? 

Tarina etenee kahdella rintamalla: nykyisyys ja toinen maailmansota vuonna 1941. Jälkimmisessä seurataan sotatoimia Itä-Euroopan Ukrainassa ja Neuvostoliitossa. 

Tuominen on joutunut tekemään laajan taustatyön penkoessaan vuoden 1941 tapahtumia sekä suomalaisten toimia. Kirjailija on onnistunut hyvin, sillä nämä historialuvut ovat rankkaa luettavaa, mikä varmaan on ollut tarkoituskin. Onneksi hahmojen yksityiselämät ja kauniiit kuvaukset ovat tasapainottamassa sotatoimia.
Entä miten Pieni tulitikkutyttö-kirja liittyy tarinaan? Se selviää vain lukemalla.

Verivelassa ei ollut varsinaista päähenkilöä ja Hyvityksessä avattiin Henrik Oksmanin elämää. Vaietussa päähenkilö ei ollut yhtä vahvasti esillä kuin Oksman edellisessä kirjassa, mutta eniten kerrottiin Jari Paloviidasta. Ja nyt sain vastauksia muutamiin pohtimiini asioihin, mm. mistä Paloviidan varallisuus on peräisin. Edellisen osan kohdalla pohdin, että saisimmeko nyt tutustua lähemmin Linda Toivoseen. Näin ei käynyt, joten Lindan tarina on vielä edessä, vaikkakin Lindan elämän huntua hieman raotettiinkin.

Pientä miinusta annan itseäni ärsyttävistä "alkaa laulamaan"-muodoista sekä "käsin"- ja "toimesta"-sanojen käytöistä, jotka ovat sellaista kapulakieltä, jota en toivoisi kirjallisuudessa olevan.

Kokonaisuutena kirja on taattua Tuominen-laatua.  Vaiettu on sekä dekkari että jonkinlainen sotakirja, hyvin yhdistettynä. Nykyisyyden ja historian vaihtelut toimivat. 
Yksityiselämääkin on, etenkin Paloviidan, mutta sitä on sopivasti. Lisäksi pidän henkilöhahmoista, joissa ei minusta ole mitään ärsyttävää. He ovat erilaisia keskenään ja jokaisella on omia salaisuuksiaan, joita nähtävästi paljastetaan pikkuhiljaa.

Hyvä ahmittava kokonaisuus! Joskin täytyy tunnustaa, että Verivelka on edelleenkin eniten makuuni. Vaikka Vaiettu on loistava kirja, niin sota-aihe ei oikein ole juttuni, vaikka toteutus toimikin.
Silti suositeltava teos, kuten koko Tuomisen muukin tuotanto. Jollette ole vielä tutustuneet, niin kyllä kannattaa.

Extraplussaa annan sarjan yhtenäisistä ja hillityistä kansista (Mika Tuominen), jotka inspiroivat minuakin tekemään jollakin tavalla samantyyliset taustakuvat.


Olen sanonut aiemminkin ja sanon nytkin: Arttu Tuominen on Dekkarikuningas.

Liekki alkaa väpättää ja hiipua, tikun varsi mustuu. Nainen suipistaa huuliaan ja puhaltaa liekin sammuksiin. Tulee pimeä. Jäljelle jää vain hiljaisuus.

P.S. Iltalehden artikkelissa 4/2020 on sanottu:" Kaikki suomalaisetkaan SS-miehet eivät välttämättä jääneet natsi-Saksan sotarikoksissa vain sivustakatsojiksi ja niistä jopa täysin tietämättömiksi. (...) Harva SS-vapaaehtoinen mistään maasta on myöntänyt edes nähneensä mitään sotarikoksiin viittaavaa, saatikka osallistuneensa niihin. Joissakin suomalaisten päiväkirjoissa kuitenkin kerrotaan aiheesta."

+++++++++
Kirjailija ja ympäristötarkastaja
Arttu Tuominen, synt.1981, asuu Porissa ja on koulutukseltaan ympäristöteknologian insinööri. Harrastaa veneilyä, kalastusta ja kirjallisuutta. 

*********
Ilmestyneet teokset:
Labyrinttisarja:
Muistilabyrintti 2015 - Murtumispiste 2016 - Silmitön 2017 - Leipuri 2018

Delta-sarja:
Verivelka 2019 (Vuoden Johtolankapalkinnon voittaja 2020)  - Hyvitys 2020 - Vaiettu 2021 -
Tulossa: Häväistyt ilm. elokuussa 2022

Linkki 1. osaan: Verivelka

Linkki 2. osaan: Hyvitys

::::::::::::::::::

Kirjablogistien kirjaviikkoa emännöi tänä vuonna Niina Kirjakissa  -blogista.


Kirjakaupat nostavat esiin kesän lukusuosikkeihin kuuluvaa rikoskirjallisuutta viettämällä kahdeksatta valtakunnallista Dekkariviikkoa. 

Kommentit

  1. Arttu Tuominen on alkanut kirjoittamaan kirjoja, ja niitä on kehuttu valtavasti somesta käsin. Minun toimestani on luettu vasta Muistilabyrintti. Se oli sellainen, että tuskin alan lukemaan Arttu Tuomisen muita kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi lukijalla on valinnan vapaus. Voi lukea mistä pitää tai jättää lukematta.

      Poista

Lähetä kommentti