Hanna Hauru: Viimeinen vuosi - kauno - lähihistoria

 

Suuret kourani olivat kasvaneet peltotöihin ja tukkien metsästykseen, mutta sormet sovittuivat siroksi aina kirjoituskoneen kirjaisimet nähtyään.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi, 175 s. - ilm. 2021 - kansi: Tuomo Parikka - Like Kustannus ******** kirjaston kirja

Eletään 1950-luvun puoliväliä Pohjois-Pohjanmaalla. Tällöin pakkastalvi kurittaa pienen kylän asukkaita. Niinpä mieskin on joutunut lähtemään ruokakerjuulle. Mihin taloihin arvaisi mennä syötävää pyytämään, sillä rikas harvoin antaa omastaan ja köyhällä ei ole mistä antaa. 
Eräästä talosta mies saa reikäleivän ja toisenkin sekä sentin palan voita. Edellisessä talossa ei ollut tarjota kuin kupillinen korviketta. 
- Hienomman väen akkunassa heilahtaa verhot, kun vilkaisen sinne ohi mennessäni. (...) Olen jo kopistamassa lumia kengistäni, mutta jätän tarttumatta ovenkahvaan. Mennessäni verho ei enää heilahda, mutta tunnen tuvan helpottuneen huokauksen. (...) Köyhyys painaa kumaraan ja nälkä on niin kova, että sylkeä on kiire niellä.

Mies on tehnyt häpeällisen matkan jo kolme kertaa ja vasta ollaan helmikuun lopun pakkasissa. 
Sen verran ruokaa on kerjuulta kertynyt, että niitä voi jakaa päiväannoksiksi. Mutta eihän tuollaisista pienistä määristä riitä vatsantäytettä kookkaalle miehelle. Silti ajatukset alkavat vaeltaa töihin ja käsi tarttuu kynän nysään. 
Mies tuijottaa pihamaalle ja alkaa kuvitella, kesää, leskenlehtiä, neitoa ja sulhaspoikaa. Tarina alkaa hahmottua. 
Mies kirjoittaa henkensä pitimiksi novelleja Seutusanomiin ja kirjojakin on syntynyt. Isä ei eläessään ymmärtänyt kirjoittamista työksi, ei sittenkään vaikka mies näytti Seutusanomissa julkaistun ensimmäisen novellin.
- Hän istui miesten kanssa iltanuotiolla ja repi lehden silpuksi, nousi ylös ja kusi lehden päälle.
Aluksi isä ei edes suostunut syömään leipää, jonka jauhot oli ostettu kirjoittamisella ansaituilla rahoilla.

Liisa olisi ymmärtänyt, mutta hän on mennyt. Mies ei ollut osannut pitäää kiinni. Liisa oli lähtenyt mieluummin kaupunkiin töihin kuin jäänyt maaseudulle. Suru on suuri Liisan lähdöstä ja mies usein miettii olisiko heistä joskus voinut tulla pari ja miehestä isä, Liisasta äiti. Mies muistaa jopa vuosikymmenien jälkeen Liisan hiusten tuoksun.

Elämä on ankaraa ja nälkä ainainen vieras. Paitsi silloin kun mies saa rahaa kirjoitelmistaan ja voi mennä kauppalistan kanssa ostokselle ja ostaa listan tavarat, joskus jopa tuplana. Kyläläiset ovat ymmärtämättömiä. Miten rustailulla voi saada rahaa. Ihmiset ajattelevat:
- Työtä vieroksuvalle miehelle annetaan rahaa siitä, että hän ajattelee kynä kädessä.

Mies on erakoitunut, eikä oikein välitä toisten ihmisten seurasta, vaikka välillä halajaakin puheseuraa. Ja sen kerran kun naapuri  tulee pyytämään pilkille, mies tietää, että emännät ovat lähettäneet asialle, juoruja hakemaan. Naapuria kiinnostaa myös miten sanojen rustailu sujuu, mutta kysely ei ole mukavaa, sillä ajatukset takkuilevat ja mieli lukkiutuu. Kunpa kyläläiset ymmärtäisivät olla utelematta ettei mieli jäädy.
Jokainen kirja on kuitenkin tehnyt miehestä kyläläisten ylpeydennaiheen - hetkeksi. Kirjan kansien sulkeuduttua lahjakkuus unohdetaan. 

Miehen elon ainoat lohdut ja ystävät ovat sauna, viina ja tupakka. Ne auttavat unohtamaan ikävät asiat, Liisankin.
Kotipolttoista on saatavilla, joten pullo jos toinenkin päätyy miehen mukaan.
- Juon yötä ympärilläni katsellen. Taivas sammuttaa tähdet, kun aamuöinen sumu häätää kaiken tieltään. Sammun vaatteet päällä sänkyyni ja aamu koputtaa kroppaani kohmelolla.

Postimies on tuonut kirjoista saadut rahakuoret kotiin asti ja kuljettanut kirjailijaa kylälle puhelimeen kun kustantamosta on soitettu. Uusi kirja oli taas ilmestymäisillään, mutta kustantamosta ei ole kuulunut mitään, eikä postimiestä näy. Mies ihmettelee. Ei muuta kuin paarustamaan kohti kylää ja kysymään onko Helsingistä soitettu. 
- Kun saavun postikonttorille, salko heiluttaa lippua puolitangossa. (...) Postivirkailija on kuollut. Olen surullinen, mutta pettynyt, ettei minulle ole tuotu sanaa. 

Mies käy saunassa, tekee eväät ja lähtee yökalaan. 
- Liu' utan liekun koukkuun ja laitan ongen lepäämään veneen reunaa vasten. Hosun sen verran, että vene heilahtaa...

Olin kovi innoissani nähdessäni viime syksynä Haurun Viimeinen vuosi -kirjan kustantajan luettelossa. Pidin nimittäin ihan älyttömästi Jääkannesta, joka muuten oli Finlandia-palkintoehdokas 2017 (olisi minun puolestani saanut voittaa). Voiton vei tuolloin Juha Hurme kirjallaan Niemi. 

En yhtään ihmettelisi, jos Viimeinen vuosi olisi tänä vuonna mukana Finlandiataistossa. Jonkun palkinnon kyllä ansaitsisi.

Kahden kirjan perusteella en voi sanoa onko Haurun tyyli tämä, siis kertoa tiiviisti, mutta silti aukikerien. Tekstissä ei ole mitään ylimääräistä jaarittelua, mutta silti kertomus on niin täynnä tunnetta, että sydän on pakahtua. Jälleen kerran on todistettu, ettei loistava tarina tarvitse toimiakseen montaa sataa sivua, vaan hyvä kirjailija osaa tiivistää sanomansa. Taidokasta!

Elämän kurjuus, ja nälkä, joka saa omankin vatsan kurisemaan, tulevat lukijalle tutuiksi. Ja silmien eteen piirtyy mies, joka on hävennyt koko ikänsä, milloin mitäkin. Ruokakerjuureissujaan, naismaisena pidettyä kirjoittamistaan, sitä ettei ole kelvannut edes sotaan ja sitäkin ettei ole onnistunut saamaan naista. Kirjan pohjavire on haikea; yksinäinen mies, jota muut kyläläiset eivät oikein ymmärrä. Karuaiheinen kirja, mutta niin kauniisti, kuvailevasti ja elävästi kirjoitettu, että en voi kuin pitää. Suosittelen. 

Valitettavasti en ole lukenut Haurulta muuta kuin kaksi viimeisintä teosta, mutta nyt on kyllä pakko tutustua aikaisempaankin tuotantoon. Ovatkohan muutkin kirjat yhtä hienoja, "karuja" ja tiivissanaisia? Googlailin vähän ja sen perusteella saattaisivat olla. Kiinnostaa lukea lisää ja ensimmäinen kirjastovaraus on tehty.

Ainoa pikkiriikkinen särö tekstissä oli "alkaa olemaan" -muodot, jotka ovat minulle kuin kivi kengässä. Saa olla, mutta sattuu. 

On  niin rauhallista, että vain yksinäisen linnun vieno laulu peittää hiljaisuuden. Katselen kuun valaisemaa maisemaa lammen rannalta toiselle ja otan konjakkinaukun kotiseutuni kunniaksi.

+++++++
Hanna Hauru, synt. 1978 Oulussa, jossa nykyään asuu. 

*******
Ilmestyneet teokset:
Eivätkä he koskaan hymyilleet  (novelleja) 2002 - Raaka, punainen marja (novelleja) 2004 - Tyhjien sielujen saari 2005 - Muuttoliike (novelleja) - Utopia eli erään kylän tarina 2008 - Liian pienet sandaalit (novelleja) 2010 - Paperinarujumala 2013 - Jääkansi 2017 - Viimeinen vuosi 2021

Linkki edelliseen teokseen Jääkansi

Kommentit