Menin suihkuun, peseydyin kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa ja vielä uudelleen. (...) ...hänen hajunsa oli kuin imeytynyt sisälleni, lihan ja nahan väliin, ja kynsin itseäni joka paikasta, hinkkasin rajusti, kiivaasti päästäkseni ihon sisäkerroksiin, päästäkseni eroon hajusta, kiroilin.
Jouluaaton pimeydessä Édouard on palaamassa kotiinsa, kun kuulee takaansa askelia. Ei reagoi, jatkaa kävelyä. Ei käänny. Askeleet lähestyvät:
- Miten menee? Etkö vietä joulua?
Édouard ei vastaa, vaan jatkaa kulkuaan. On kuitenkin huomannut, että mies on komea ja hänellä on miellyttävä hengityksen ääni. Kiusaus on suuri.
- Etkö sitten halua jutella?
Lopulta Édouard antaa myöten ja alkaa puhua. Ajattelee, että jos puhuisi, niin mies jättäisi rauhaan.
Mutta ei, mies on sinnikäs.
- Minä olen Reda, mitä jos vähän tutustuttaisiin? Käytäisiin lasillisella tai käärittäisiin jointti jossakin. (...) Tai vain juteltaisiin.
Lopulta suostuttelu tuottaa tulosta, mies tuntuu kohteliaalta ja mukavalta, ja niin he päätyvät Édouardin kotiin.
Reda kertoo olevansa *) kabyyli.
- Isä oli tullut Ranskaan 60-luvun alussa, parikymmnetä vuotta ennen Redan syntymää.
Édouardia kiinnostaa ja niin Reda kertoo taustastaan. Isä oli tullut tienaamaan rahaa ja pelastamaan menneisyytensä. Ja kun Reda sanoi ettei pidä arabeista, niin sen kerran Édouard muistaa miehestä huokuneen väkivallan.
Heillä on ollut sängyssä ihanaa, kunnes tulee peseytymisen aika. Tullessaan suihkusta Édouard huomaa kännykkänsä kadonneen ja iPadinsa olevan miehen takintaskussa. Édouard ei suoraan halua syyttää Redaa puhelimen varastamisesta, vaan he alkavat yhdessä etsiä, kunnes jossain vaiheessa Reda hermostuu, muuttuu aggressiiviseksi, haukkuu, yrittää kuristaa huivilla, uhkaa aseella ja lopulta raiskaa.
Pari tuntia Redan lähdön jälkeen Édouard ryntää sairaalan päivystykseen saadakseen hiv-estolääkityksen. Sairaalassa mies vuodattaa itkien kaiken. Myöhemmin toisessa sairaalassa Édouard ajattelee, että lääkäri pitää saada liikuttumaan, muuten ei usko. Mutta kyyneliä ei vain tällä kertaa tule.
Édouard haluaisi unohtaa koko tapauksen, eikä tahtoisi lähteä poliisilaitokselle tekemään rikosilmoitusta. Édouard ei haluaisi edes syyttää Redaa, ettei tämän elämä menisi pilalle.
Poliisit ovat epäileväisiä:
- Te siis veitte tuntemattoman ihmisen kotiinne noin vain keskellä yötä?
- Kaikkihan niin tekevät...
- Kaikkiko?
- Tarkoitan minun kaltaiseni...
Mutta eihän Édouard pääse näin vähällä, sillä poliisit haluavat tulla kotiin ottamaan sormenjälkiä. Löytyykö niitä, sillä Édouard on perusteellisesti siivonnut ja hinkannut asuntonsa? Entä löytyykö Reda?
Tarinan kertoja on Édouard itse sekä välillä Clara-sisko, joka puhuu aviomiehelleen. Édouard salakuuntelee.
Romaanin kirjoitustapa on sekava ja hyppelehtivä, enkä välillä saa siihen otetta. Joskus ollaan sairaalassa, toisinaan kuuntelemassa kun sisko kertoo, tai milloin missäkin. Aihe on harvinainen - kuinka mies raiskaa miehen - ja tapahtumana rankka, mutta jostain syystä en vaikutu. Veikkaan, että kohdallani tämä johtui juuri kirjan poukkoilevuudesta. Järkyttävälle tapaukselle ja sen jälkipuinnille ei anneta tarpeeksi aikaa, vaan ponnahdetaan taas jonnekin muualle ja pirstaloidaan tapahtumat.
Romaanissa oli toki paljon hyvääkin. Ei ole väkivallassa vellontaa, mutta on yhteiskunnallista pohdintaa mm. siitä mistä väkivalta syntyy ja mitä se kaikessa järkyttävyydessään pystyy ihmiselle tekemään. Ja miten raiskaajan, Redan, algerialainen syntyperä vaikuttaa tapaukseen. Ja millaista on kun joutuu uudestaan ja uudestaan todistelemaan ja kertomaan samoja asioita, eikä lopulta ole itsekään varma mitä on nähnyt tai kokenut.
- Oletteko varma, että miehellä oli pistooli? (...) Oletteko varma että se oli pistooli, näittekö sen kunnolla, muistatteko minkä värinen se oli?
Ja miltä tuntuu, kun huomaa, että sairaalan lääkäri istuu tietokoneella pelaamassa pasianssia, vaikka on luvattu, että tulee pian.
- Kun olin odottanut ja pelännyt yli tunnin, lääkäri vihdoin tuli luokseni; hän ei pyytänyt anteeksi, hän ei sanonut olevansa pahoillaan...
Kirja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, sillä Édouard on raiskattu ja melkein tapettu vuonna 2012. Romaanin julkistamisen jälkeen, vuonna 2016, raiskaaja saatiin kiinni.
Édouard Louis haluaa kirjallaan varoittaa muita ihmisiä, lähinnä miehiä, ottamasta kotiinsa tuntemattomia henkilöitä kaduilta tai ravintoloista.
Pidin esikoisteoksesta, Ei enää Eddy. Rankka tarina sekin, mutta kirjoitettu paljon ryhdikkäämmin, selkeämmin. Väkivallan historia oli minulle pienoinen pettymys, vaikkei huono olekaan. En vain päässyt tarinaan sisään. Ehkä olisi pitänyt lukea toiseen kertaan.
Halusin olla yksin. " Ei minua pelota."
P.S. Kabyyyli on berbereihin kuuluva kansa Algeriassa. Nykyään suuri osa heistä asuu ulkomailla, etenkin Ranskassa. Kabyyleja arvioitiin vuonna 1986 olleen noin 4,5 miljoonaan henkeä. Kabyylit ovat uskonnoltaan sunnimuslimeja.
(Lähde: Wikipedia)
+++++++++
Kirjailija
Édouard Louis, synt. 1992 Hallencourt, Ranska. Louis on syntyjään Eddy Bellegueule, vuoteen 2013 asti, jolloin muutti nimensä. Édouard kasvoi köyhässä perheessä. joka eli sosiaalituen varassa. Isä oli tehdastyöläinen niin kauan kuin pystyi työskentelemään ja äiti kylvetti työkseen vanhuksia aina kun sattui töitä saamaan. Édouard lapsuudessa köyhyys, rasismi, homofobia ja alkoholismi olivat aina läsnä. Édouard oli perheen ensimmäinen yliopisto-opiskelija.
********
Suomennetut teokset:
Ei enää Eddy 2019 - Väkivallan historia 2020
Plus suomentamaton Who Killed My Father 2018 - ja neljäs kirja on työn alla.
Linkki esikoisteokseen:
^^^^^^^^^^^^
kirjarouvanelamaa.blogspot.com
https://www.facebook.com/kirjarouvanelamaa/
Insta: #pirittaolen
Pinterest
Twitter
Kommentit
Lähetä kommentti