Ensin aika jätti ihmeellisestä äidistämme, sitten isästä. Me aavistimme heti, että olemme viimeisiä. Tällä rajalla...kuilun partaalla... Me olemme viimeiset todistajat. Meidän aikamme on loppumassa. Meidän on puhuttava... Meidän sanamme jäävät viimeisiksi...
(Viimeisen haastateltavan viimeiset sanat.)
Sisältökuvaus kustantajan sivuilta:
"Miltä näytti lapsuus toisen maailmansodan jaloissa? Nobelisti dokumentoi ja muistelee Neuvostoliiton historiaa yhtä viiltävän tarkkanäköisesti kuin menestysteoksessaan Sodalla ei ole naisen kasvoja, mutta tällä kertaa keskiössä ovat sodan uhreista heikoimmat.
Yhtenä hetkenä lapset leikkivät ulkona kauniissa säässä; seuraavana pommit moukaroivat taloja, isät marssivat rintamalle ja lapset surivat jo äitejään. Siihen päättyi kokonaisen sukupolven lapsuus. Aleksijevitš haastatteli 1970-luvulla neuvostoliittolaisia, jotka olivat toisen maailmansodan aikaan 2–15-vuotiaita, ja näiden todistajien kertomasta rakentuu empaattinen, moniääninen tulkinta virallisen historiankirjoituksen vaientamista tarinoista sekä sodan inhimillisistä, arkisistakin seurauksista. Sodan lapset joko selvisivät hengissä tai eivät, mutta traumat eivät kuole koskaan – ja niiden kaiut ovat vaikuttaneet suoraan nyky-Venäjän tilaan."
Kirjan nimessä sanotaan Sata lapsille sopimatonta tarinaa. Se pitää paikkansa, sillä sen verran hurjia näiden lasten tarinat ovat. Muisteluita on pikkulapsista varhainteini-ikäisiin.
Lasten kokemukset ovat rankkoja ja ovat jättäneeet syvät jäljet koko loppuelämään.
Lasten kokemukset ovat rankkoja ja ovat jättäneeet syvät jäljet koko loppuelämään.
Kirjassa ei ole mitään muuta kuin lasten kertomia lyhyitä tai hieman pidempiä kokemuksia, jotka ovat kaikki yhtä riipaisevia.
Olen lukenut kaikki muut suomennokset, paitsi Sinkkipojat, joka on lukulistallani. Kaikki teokset ovat omalla tavallaan järkyttäviä ja/tai liikuttavia.
Lukija hyvä.
Kirjailija, toimittaja
Svetlana Aleksijevitš, synt. 1948 Ukrainassa, mutta asunut pitkään Minskissä, Valko-Venäjällä. Isä oli valkovenäläinen sotilas ja äiti ukrainalainen. Kirjailija on opiskellut journalistiikkaa ja työskennellyt monissa lehdissä. Ensimmäinen teos valmistui 1983, mutta sitä ei julkaistu kahteen vuoteen. Aleksijevitšia arvosteltiin pasifismista, naturalismista ja neuvostonaisen ylistämisestä. Tuon ajan Neuvostoliitossa nämä syytökset olivat erittäin vakavia. Myös myöhempien teosten julkaiseminen takkuili. Neuvostovuosien jälkeen Valko-Venäjän valtiolliset kustantamot eivät hyväksyneet hänen tuotantoaan julkaistavaksi yli 20 vuoteen. Aleksijevitšille on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2015.
(Lähde: Wikipedia)
******
Suomennettuja teoksia:
Sinkkipojat 1991, toinen laitos 2013, suom. 2023 - Tšernobylistä nousee rukous 1997, suom. 2000, laajennettu laitos 2015 - Sodalla ei ole naisen kasvoja 1985, uusi laajennettu laitos 2017 - Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia 2013, suom. 2018 - Viimeiset todistajat 1985, toinen laitos 2013, suom. 2026
......
Äänikirjasovelluksen maksan itse.
Kommentit
Lähetä kommentti