Kerran valo katoaa on jatkoa Nopeasti piirretyt pilvet -romaanille, joka alkaa vuodesta 1909 kun Liisa on rippikouluikäinen. Liisa oli aina ollut isän tyttö ja sairasvuoteella isä sanoo:
- Oon miättiny Tasaasta. - Notta sille pitääs panna uuret kengät...Pirät huolen äiteestä ja siskoosta... Ja tila - koita sinä pitää tila suvus. Pirä sinä tila suvus.
Ison vastuun isä on nuoren Liisan harteille heittänyt.
- Liisa itki taloa, jonka isä oli hänen vastuulleen jättänyt. Korkeaa punamullalla maalattua taloa, jonka seinien sisältä koti oli kadonnut.
Liisa toteuttaa isän toiveen ja jää tilalle, aikuistuu ja saa lapsia. Lopulta ollaan vuodessa 1926. Kerran valo katoaa -kirjassa Liisan lapset Toivo, Taisto ja Kerttu ovat jo aikuisia. Myöhemmin perheeseen syntyy lisää lapsia, Aili ja Matti. Mumma on elossa vielä, muttei jaksa enää tehdä tilan raskaita töitä.
- Mumma kulkee meidän perässä, haravoi heiniä jäljiltämme. Ei sen lonkka enää kestä työtä, muttei se malta kotiinkaan jäädä.
Tämä on aikuisen Kertun tarina ja pohjatuu osin Kertun ja hänen rakkaansa kirjeenvaihtoon.
On jatkosota ja vuosi 1941. Toivo ja Taisto ovat lähteneet rintamalle. Missä perheenpää on? Hänestä en nyt kerro jos joku haluaa lukea edellisen osan ensin.
Rintamalla Toivo oli luvannut naapurikylän pojalle, että tämä saisi kirjoittaa Kertulle. Ja sotamies Johannes Korpihan kirjoittaa:
- Täälä kirjoottaa harmaitten joukosta ihan tavallinen sotamies, stm. Korpi, Johannes. Syntynyt omalla kylällä 18.10.1921. Ja Luojan armosta vielä elos. Ehkä muistat mun laskiaismäestä. (...) Muistan sun naurun ja ilooset letit molemmin pualin nättiä naamaa. Tämän verran uskallan sua ajatella...
Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka johtaa rakkauteen ja yhteisen elämän suunnitteluun. Elämään sitten kun sota on ohi. Sillä välin Koskiluhdan tilalla eletään suht normaalia elämää. Pilkkaa lukuunottamatta hevoset vietiin sotaan ja työt muuttuivat raskaammiksi.
- Kyllä me hetki pärjätähän vähemmälläki hevoosvoimilla, äitee sanoo. - Sisulla ja rakkaurella on sellane luanto, jotta kun niitä jakaa, saa ittekki lisää.
Tehdessään päiväaskareita Kerttu miettii ja öisin havahtuu pelkäämään veljiensä ja nyt Johanneksenkin puolesta:
- Ehkä siellä on paljasta hongikkoa, avaraa kangasta, jossa pojat kulkevat suojattomina kuin jänikset. Eivät ne ehdi piiloon tai pakoon. Vihollisen luoti on ajatusta nopeampi.
On selvää, että tiloilla, myös Koskiluhdassa, kaikilla on pelko päällä. Kulkeeko kirkkoherra tai kaupan Irma heidän ohitseen vai pysähtyykö asialle, kuoleman viestiä tuomaan. Irma pitää kauppaa, jossa on myös posti ja puhelin.
Jopa viisivuotias Matti miettii kuolemaa ja veistäessään puu-ukkoa tokaisee - Tämä ei sitte kuale.
Ai sitä onnen hetkeä, kun Kerttu seisoo juna-asemalla Johannesta odottaen. Ja Johannes tulee, ojentaa kätensä ja koskettaa olkapäätä ja katsoo silmiin, mutta sitten Johanneksen perhe kiskoo miehen mukanaan väärään taloon, väärään kylään.
Johannes oli kirjoittanut, että nähdään talojen pualimatkas, joten sikäli ei hätää ja siellähän nuoret sitten kohtaavat. Voi sitä riemua, rakkautta ja ajatusta tulevasta. Vielä yksi yhteinen yö, sitten sotamiesten on palattava rintamalle.
Kerttu työskentelee tilalla, pelloilla ja navetassa. Toisinaan tulee vuoro olla ilmavalvontatornissa ja siellä Kerttu ajattelee kuinka Johannes ehkä valvoisi saman taivaan alla. Ompeluseuroissa naiset neulovat sukkia ja paitoja rintamalla oleville miehille.
- Meidän tehtävämme on odottaa, surra ja parsia. Meidän tehtävämme on pitää maa pysyssä, kun se on kaatumassa rajoilleen. Meidän tehtävämme on ommella kokoon sotilaat, kutoa villapaitoja tärisevien sielujen ympärille.
Keväällä 1944 Koskiluhdankin tilalle tulee töihin venäläisiä sotavankeja, Andrei, Jusa ja Mitri. Oikeastaan heidät pitäisi majoittaa navetan ylisille, aittaan tai vastaavaan, mutta Koskiluhdalla päätetään, että miehet saavat asua vintillä ja aterioida saman pöydän ääressä perheen kanssa kun kerran samalla pellolla työskennellään.
Ovi käy ja tupaan tulee sotavankitarkastaja Tirronen, jonka tehtävänä on tarkastaaa vartioinnit ja ovien lukot. Tirronen huomaa sotavangit:
- Mitä perkuletta täällä tapahtuu? (...)
- Syörähän kauravelliä, eikö tarkastaja sitä näje?
Tirrosen kasvot muuttuvat tulipunaisiksi, se lyö sauvalla takan kylkeen ja huutaa: - Pirättä täälä eluukoita ihmisten pöyräs! Hävetkää!
Tirronen lyö Jusaa selkää ja silloin sotavankitarkastaja saa lähdön:
- Ja justihi pihalle siitä samasta ovest mistä tulikki. (...) Ihmisiä ne on siitä lähtien ollu, ku on pyssynsä pois antanu.
Yhteisiä ilonaiheita oli sodan aikana vähän kun tanssiakaan ei saanut. Tanssikielto oli voimassa 1939-1944. Töiden lomaan viihdykkeeksi on suojeluskuntatalolla haitarinsoittoa. Ompeluseuroissa naiset saivat sentään tavata toisiaan jutellen ja juoruten.
Miten Koskiluhdan käy? Käveleekö kirkkoherra portinpielen ohi vai kolkuttaako ovelle? En halua tätä paljastaa, jotta lukijalle jää mahdollisimman paljon. Entä millaista elämä on kun tiloilla on töissä venäläisiä sotavankeja?
Tarina alkaa heinäkuusta 1941 ja loppuu lokakuuhun 1944.
Olipas taas kaunis kertomus, paikoin surullinen. Ota siis nenäliinapaketti lähettyville.
Olen vikkelä lukija, mutta tätä kirjaa ei voi lukea nopeasti. Täytyy makustella kaikkea kaunista:
- Jokin kirkas tanssii minun sielussani, niin kirkas ja kaunis, ettei se voi olla kuin oikein. Valo on puhjennut minuun luvatta, se helkkyy ihoni alla, eikä varo enää.
Romaani on kirjoittu lyhyin luvuin, paikoin vain sivun verran. Se onkin hyvä, oma mieli saa hengäsdysaikaa. Lisäksi murre on minulle outoa ja hidastaa etenemistä: outoja sanoja, mutta myös hauskoja: Sitten taas hävettää helluuset ajatukset. (Eli heilasta ja heilastelusta on kyse.). Lempisanani on kuitenkin tanttu, arkitanttu, pyhätanttu. Lienee mekkoa tarkoitetaan.
Sanoin jo, että tarina on surusävytteinen, mutta siinä on rakkautta ja toivoakin, etenkin läheisten selviytymisestä. Voi vain kuvitella kuinka raskasta on ollut päästä läheiset rintamalle tietämättä näkeekö enää koskaan.
Kirjassa on muitakin kirjeitä kuin Kertun ja Johanneksen.
Nopeasti piirretyt pilvet -kirjan arvostelussa toivoin tarinalle jatkoa ja olin niin iloinen kun tämä teos ilmestyi. Voisihan tätäkin tarinaa vielä jatkaa, eikö?
Kaunis, Päivi Puustisen tekemä kansi!
Kiitoksia kirjasta!
Jos ois valta, nii lähettäisin sulle muutaman auringonsäteen tästä aamusta, panisin ne paperin väliin ja sinä saisit avata vasta kun ikkunat on peitetty ja kamaris tuloo pimiä.
++++++++++
Kirjailija, opettaja ja maatilan nuorin tytär
Paula Nivukoski, synt. 1985 /Isokyrö. Asuu Laihialla.
***********
Ilmestyneet teokset:
Nopeasti piirretyt pilvet 2019 - Mainingin varjo 2020 - Kerran valo katoaa 2023 (jatko-osa esikoiselle)
Lasten ja nuortenkirjat:
Onnelliset aakkoset 2021 - Lysti ystävä - Onnellisia sanamatkoja 2021 - Muumit Hupsujen hetkien kirja 2021
Kommentit
Lähetä kommentti