Ane Riel: Tiima

 

Vaikka aika kuluikin, Alma oli menettänyt ajantajun. Käsityksen ajan kulumisesta. Ajasta oli jälleen tullut olotila, josta puuttuivat kiinnekohdat.

Ane Riel: Tiima, 214 s. - suom. ilm. 2022 - Urværk 2021- suomennos: Katriina Huttunen - kansi: Tuomo Parikka - Aula & Co

Bongasin Tiiman kustanajan kevätkatalogista ja varasin heti. Rielin edellinen jännitysromaani, Pihka, oli sen verran erikoinen, että halusin tietää jatkaako kirjailija samalla tiellä. Tiima on kirjailijan kolmas aikuisille kirjoitettu jännitysromaani. 

Alma Sørensen on vanha. Asuu yksin. Kelloseppämies, lapsi ja koira ovat jo kuolleet. Alma muistaa asioita tai sitten ei. Toisinaan oma nimikin unohtuu. Almalla ei ole puhelinta, mutta mitäpä sillä, sillä vanhus ei enää kuule. Sanomalehtiäkään ei tule. Kirjeitä putoaa eteisen lattialle, mutta antaa olla. Ei Alma jaksa hakea eikä avata. Ajan kulumisella ei ole merkitystä, mutta kaappikellon Alma vetää joka ilta. Kun kello tikittää, niin sydän lyö. Vanhus ei kuule tikitystä, mutta näkee viisareiden liikkuvan. 

Vanhus ei käy missään, eikä kukaan käy - paitsi ruuanjakelija, joka jättää portaille ruokatavaralaatikon. Pelottaa olla yksin, mutta toisaalta, jos joku vahingossa eksyy talolle, niin Alma piiloutuu. Könyää pöydän alle. 

- Nyt kukaan ei näkisi häntä ulkoa. Hänen luunsa törmäsivät toisiinsa, kädet osuivat raidallisiin puutikkuihin. Polvet vinkuivat ääneti. Kaikki teki kipeää. (...) "Mene pois, mene pois", hän kuiskasi lämpöpatteria vasten.

Välillä Alma ei edes muista missä on? Helpottaakseen oloaan Alma on kirjoittanut itselleen muistilappuja:

- Välillä olet sekava. Se menee ohi. (...) Muista vetää ennen nukkumaanmenoa kello (olohuoneen kaappikello).

Yksinollessa on aikaa ajatella ja yrittää muistella menneisyyttä ja etenkin Ottoa.

Heillä oli ollut rakastava avioliitto ja Otto oli ollut hyvä mies, kunnes tapahtui jotakin ja pariskunta alkaa loitota ja tehdä toisilleen kiusaa. Alman muistin mukaan yksi hykerryttävimmistä teoista oli ollut karvajuttu. Otto oli aina suuttunut kun heidän valkoinen koiransa oli jättänyt karvoja miehen lempinojatuoliin. Niinpä Alma alkaa leikata valkoisia hiuksiaan ja levittää niitä salaa tuolin päälle. Otto on ihmeissään.

Ajan mittaan Otosta oli tullut ilkeä, se on jäänyt mieleen. Mutta miten ja milloin mies oli kuollut? Alma ei muista, ei vaikka kuinka yrittää. 

Eräänä päivänä ikkunasta näkyy pieni poika koiransa kanssa. Poika ja muistisairas kuuro vanhus ystävystyvät. Pojan ja hänen koiransa tapaamisesta tulee Alman päivien kohokohta. 

Pojan käyntien myötä Alma alkaa muistaa välähdyksiä menneisyydestä - ja Otosta. 

Romaanin päähenkilö ja kertoja on Alma. Rinnalla kulkee aika, joka tarinassa liittyy vahvasti kelloihin. Otto oli ollut kelloseppä, joten kotona oli ollut kolme kaappikelloa: mies, vaimo ja tytär - enää oli jäljellä vaimo. Kellon vetäminen oli aina ollut Oton tehtävä. Mies piti sitä niin tärkeätä, että oli piilottanut kellon avaimen, jottei Alma pääsisi koskemaan kelloon. 

Oton jälkeen Alma jatkaa vaimon, siis kaappikellon, vetämistä. Mutta mistä avain olikaan löytynyt?
- Alma ei koskaan lähtenyt vaimon luota ennen kuin oli taputtanut kevyesti sen vartaloa ja hymyillyt kellotaululle. "Hyvää yötä", hänellä oli tapana lopuksi sanoa.

Ane Riel ei pettänyt nytkään. Proosaa, jännitystä ja maagista realismia, kaikkia näitä elementtejä kirjasta löytyy. Rielin tapa kirjoittaa on niin ovela, ettei lukija välttämättä tiedä ovatko tietyt asiat totta vai muistisairaan kuvitelmia. Kirjan loputtua jäin itsekin pohtimaan vertauskuvallisuutta. 

Tarina on surullinen ja koskettava: muistisairas yksinasuva kuuro vanhus ystävystyy pienen pojan ja tämän koiran kanssa. 

Muistisairauden kuvaus on pelottavan aidontuntuista. Tältäkö se tuntuu? Entä avioliitto Oton kanssa? Miksi auvo muuttui muuksi?

Jos pidit edellisestä kirjasta, niin saatat pitää Tiimastakin, jossa ei ole samanlaista karmivuutta kuin Pihkassa. Tarinaa on kehitelty hyvin ja kirja on luettava loppuun, jotta saa tietää tietyt asiat. Eli jännitystäkin on. Minä pidin. 

Yleensä tarkistan heti aluksi suomentajan, mutta nyt olin unohtanut. Parin sivun jälkeen pohdin, että Tiima olisi aivan Katriina Huttusen tyylinen kirja. Ja totta tosiaan, osuin oikeaan. Hyvä ja elävä suomennos, kiitos siitä!

Kaunis kansi!

P.S. Tiima eli (vanhahtava) tunti, hetki, tovi, tuokio.

Hymyt eivät aina olleet iloa, sen hän tiesi hyvin. Hymyt olivat myös surua, lohtua. Mutta olivathan ne silti hymyjä, hän ajatteli, ja jokaisessa hymyssä asui lämpöä. Pieni onni jostakin, mikä oli, oli ollut tai tulisi.

+++++++

Kirjalija

Ane Riel, synt. 1971 Århusissa, Tanskassa. Kirjailija on kirjoittanut kymmeniä lasten kauno- ja tietoja. 

*******
Ilmestyneet suomennokset:
Pihka 2017 - Tiima 2022
Pihka on palkittu Lasiavain -palkinnolla v. 2016

Kirjailijan esikoisdekkari mainitaan suomalaisella nimellä Liselejen teurastaja (2013) , mutten löytänyt mistään ko. suomennosta. Mietin miksi teoksesta käytetään suomennettua nimeä, jos kirjaa ei ole käännetty. Monstret on teoksen alkuperäinen nimi. Jos joku tietää vastauksen tähän tai löytää suomennoksen, niin mielelläni kuulisin.