Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

 

Aurinko kultasi pään ympärille kiedotusta palmikosta purkautuneet suortuvat hehkuvaksi kehäksi. Alina tajusi, että hän oli tuo tyttö, joka oli matkalla kohti tuntematonta. Tuo tyttö joka kantoi ruskeaa kolhuista matkalaukkua, jaloissaan kahta kokoa liian suuret rasvanahkakengät. 

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso, 382 s. - ilm. 2022 - kansi: Jenni Noponen - Gummerus

Nukkuvan jättiläsen laakso kertoo Fannista, Johanista ja kahdeksan ja puoli vuotiaasta Alinasta, jotka matkustivat kohti parempaa elämää. Eipä Fannilla ja Johanilla huono elämä Tampereellakaan ollut. He asuivat keskustassa kerrostalossa ja Johan olisi pian noussut isänsä seuraajaksi pankin johtoon. Lähtö Brasilian suomalaissiirtokuntaan oli kuitenkin Johanin suuri haave - ei Fannin, niin kuin luultiin.

Alina on isän tyttö, mutta isä ei ole Johan. Äiti oli menehtynyt pikkusiskon synnytyksessä ja Rauha-siskokin oli kuollut onnettomuudessa alle viiden vanhana. Isä oli ylpeä mies ja olisi halunnut elättää tytöt palomiehen tienesteillään. Toisin kuitenkin kävi. Lapsettomat Fanni ja Johan ottivat Alinan mukaansa Brasiliaan.
Lisäksi Fanni, äidin sisko, tunsi olevansa jotakin velkaa siskolleen. Alina ei haluaisi lähteä ja on pettynyt. Miksi isä antaa oman lapsensa pois ja sallii viedä matkalle kohti tuntematonta.

Fanni, Johan ja Alina saapuvat suomalaissiirtokuntaan, jossa joutuvat aluksi asumaan vaatimattomasti yhdessä huoneessa kunnes saavat talonsa rakennetuksi. 
Elämä on rankkaa ja Johtaja varsinainen despootti, jonka sana on laki ja jota kukaan ei uskalla vastustaa. Johtajan määräyksestä on elettävä vain maan antimilla. Lihan ja kalan syöminen sekä kahvin ja alkoholin nauttiminen on kiellettyä. Eikä kemiallisia lääkeaineita saa käyttää. Kiroilua ei sallita ja kaikki rahat on luovutettava yhteiseen kassaan.

Alina kaipaa kotia, Sanni-ystävää, äitiä, pikku-Rauhaa - ja isääkin, vaikka tämä oli muuttunut sanattomaksi Rauhan kuoleman jälkeen. Mitä Alina oli tehnyt väärin, että isä antoi hänen lähteä. 

Pikkuhiljaa Alina alkaa kuljeksia siirtokunnan ulkopuolella ja näillä retkillään näkee usein Pakanoidenmutkassa naisia pyykillä. Pyykkäreiden mukana on tyttö, jonka hiukset olivat pienen pienillä sykeröillä.
- Tytön mantelin muotoiset silmät olivat kuin hiilellä rajatut, valkuaiset ensilunta pimeän marraskuun lopussa. Entä millainen kieli. Se on väriltään vasta vaahdotettua vispipuuroa ja muodoltaan kuin ruusun virheetön terälehti. 

Tyttö on Desire, johon Alina ihastuu ja josta tulee paras ystävä. Desireen syntymäpäivänä isoäiti piirsi mustalla värillä uria ja raitoja Desireen ihoon ja lopuksi poskiin kapeita viivoja, jotka muodostivat keihäänkärjen.  Leikkiessä Desiren hiostunut poski painui Alisan olkapäähän ja näin ystävä vihittin minunmaahan.
- Saat yhteyden kasveihin, veteen ja tuuleen. Sinä olet rohkea kuin jaguaarityttö.

Pikkuhiljaa siirtokuntalaisten talot kohovat ja maa alkaa kukoistaa, mansikkasato kypsyä. Vaurastuisivatko asukkaat vihdoin? Alkaa näyttää lupaavalta, kunnes... 
-Taisteluista kantautui sirpalemaista tietoa siirtokuntiin. Kaikki kysyivät mielessään, oliko maassa puhjennut sisällissota. 

Desireen perhe suree, sillä sotaan lähtee myös Desireen Thiago-veli.
- "Kapina loppuu kohta ja Thiago tulee kotiin. Ajattele, miten rohkea hän on. Miten uskaltaa taistella kuin ritari." Alina sanoi ritarin suomeksi, sillä hän ei tiennyt, mikä sana on oli portugaliksi.
Sitten tulevat tulvat ja heinäsirkkaparvet. 
- Miljoonat heinäsirkkaparvet verhosivat hetkessä ilman, maat, pensaat, appelsiinipuiden oksat, koko Nukkuvan jättiläisen laakson.

Heinäsirkkoja varten haluttaisiin ostaa muurahaismyrkkyä, mutta Johtaja ei anna. Luojan luomaa ei saa myrkyttää kemiallisilla aineilla. Koettaa seuraava aamu:
- Kaikki se, mitä siirtokuntalaiset toiveikkaina olivat kasvattaneet ja vaalineet, oli kadonnut. (...) Tuhosivat appelsiinit, ananakset, mansikat, ihmisten toiveet.

Mitä tästä muuta voi seurata kuin nälänhätä, mutta vieläkään Johtaja ei anna lupaa metsästää tai pyytää kaloja. Onko siirtokunnan siis kuoltava nälkään?
Tämän vuoksi asukkaat jakautuvat kahtia ja toiset jopa muuttavat pois. Fanni haluaisi muuttaa Rioon, mutta he eivät voi, sillä kaikki rahat oli annettu yhteiskassaan. 

Kuluvien vuosien aikana Alina haaveilee, että voisi muuttaa Desiren kanssa Rioon. Mutta asiat eivät suju suunnitelmien mukaan ja Alina joutuu lähtemään yksin. 

1936 Rio de Janeiro
Alku Riossa on rankkaa, mutta lopulta Alina saa huoneen kirkon ylläpitämästä asuntolasta. Huonevuokra kuitataan siivoamalla. Samassa huoneessa asuvat espanjalainen Evangelina ja ruotsalainen Kerstin, jotka tappelevat alati. 
Alina yrittää löytää työtä elääkseen, mutta - neljä, viisi tyrmäystä. Mikä on vikana?
- Miksi kukaan ei halunnut häntä? Ei edes oma isä. Kukaan ei tarvinnut häntä. 

Onnekseen Alina tapaa portugalilaisen Vahvakäsi-Benjaminin, joka opettaa hieromista. Taitavat kädet, äidiltä perityt taidot auttavat pian saamaan hyviä asiakkaita. Vasemmistokirjailija Dorival Costan, pelätyn fasistimajurin, presidentin neuvonantajan Carvalhon sekä kuuluisan laulajattaren Selenan, jonka kanssa Alina ystävystyy lähemminkin. 

Kaikki näyttäisi olevan mallillaan, kunnes Alina tekee pahan virheen.  

Teos jakautuu kahteen osaan: Alina suomalaissiirtokunnassa ja Alina Rio de Janeirossa. Tarina soljuu vaivattomasti ja teksti on värikästä, rikasta, kuvailevaa ja kaunista. Opin myös monia uusia sanoja, joista en tiedä ovatko oikeita vai keksittyjä. Ohessa muutama malliksi: Minua ölperöittää tämä haju. - Käytävällä yhteiskäymälän katonrajassa sijaitsevasta vesisäiliöstä tiplotti hiuksiin vettä. - Että hänkin olisi päässyt pinttelemään pihalle tukka viittana hulmottaen.

Romaani on myös retki Brasilian luontoon: 
- Hetkessä luonto rehenteli, ylvästeli, räiskyi värejä, kevyessä tuulesssa palmujen lehvät ja peikonlehdet heijasivat, flamingonkukkien kukinnot kumartelivat ja nyökyttelivät, lyyraviikunoiden lehdet huojuivat, oli kuin ne tanssisivat capoeiraa sulavasti ja nautinnollisesti, taistellen katsojien huomiosta.

Miten Alinan lopulta kävi? 

Viihdyin oiken hyvin kirjan parissa vaikkei elämä siirtokunnassa ja Riossa ollutkaan aina ruusuilla tanssimista. 
1930- ja 1940-luvun Brasiliaan sijoittuva romaani on myös kertomus seksuaalisuuden etsimisestä, pettymyksistä, ystävyydestä ja hieman rakkaudestakin. 
Miinuksena possessiivisuffiksien puuttuminen, ei vain kerran tai kahdesti, vaan koko kirjasta. 

Minusta tarinalle voisi kirjoittaa jatkoa, joten Sari Aro...hommiin :D
Lukekaa ihmiset, lukekaa!

Aallot kannattelivat ihmisiä, haaveilevia, pettyneitä, pelokkaita,hullunrohkeita. Aallot kannattelivat niitäkin, jotka eivät tienneet, minne olivat matkalla.

+++++++
Kirjailija, journalisti, Ylen televisiouutisten tuottaja
Sari Aro, syntynyt Kuopiossa, asuu Espoossa.
Aro on asunut Meksikossa ja viehättynyt Etelä-Amerikan kulttuureista. Romaania varten Sari Aro teki tutkimusmatkan Brasiliaan. 

Loppusanoissaan Aro kertoo:
"Romaani on syntynyt historiallisten tapahtumien innoittamana ja varhaisimmat lauseet ovat saaneet alkunsa perhealbumin valokuvista, puolisoni isovanhempien elämästä Brasilian suomalaissiirtokunnassa Penedossa. 
Suomalaiset perustivat utopiayhteisön Brasilian entiselle kahvitilalle 1930-luvun taitteessa. Isovanhemmat lapsineen muuttivat sinne asumaan ensimmäisten joukossa."

Hieman lisää Wikipediasta: Brasilian Rio de Janeiron osavaltiossa sijaitseva Penedo oli alun perin pastori Toivo Uusikallion vuonna 1929 perustuma suomalaissiirtokunta. Tarkoituksena oli noudattaa kasvissyöntiin ja siveellisyyteen perustuvaa elämäntapaa.

P.S. Kaunis kansi!

*******
Ilmestyneet teokset:
Nukkuvan jättiläisen laakso 2022

Kommentit

  1. Kuulostaapa kiinnostavalta teokselta. Omistamista kuvaavat päätteet ovat hävinneet puhekielestä ja minusta on ihan järkevää, että niitä ei enää kirjoiteta romaaneissakaan, sillä semmoinen teksti kuulostaa vanhanaikaiselta. Tosin pidän valtavasti Toni Morrisonin teoksen nimestä Minun kansani, minun rakkaani. Siihen päätteet sopivat hienosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, puhekielessä: mun pöytä, mutta kirjakielessä minun pöytäni ja kirjassa on kirjakieltä. Omistusliitteet kuuluvat kirjakieleen, eivätkä kuullosta vanhanaikaisilta, vaan oikeilta. Ja toivon, että on kirjakieli pysyy eikä sitä lähdetä liikaa muuttamaan. Puhekieli on erikseen..
      Kirjaa voin suositella!

      Poista
  2. Pintellä on ainakin oikea sana, en itse asiassa ollut tajunnutkaan että se varmaan on murteellinen.

    Minua ei jotenkin kiinnosta nämä siirtokuntakirjat, vaikka niitä lähes poikkeuksetta kehutaan. Jokin ei vain nappaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eri murteissa on valtava määrä tuntemattomia sanoja. En puhu mitään murretta, niin monet sanat ovat vieraita.

      Yhtä nappaa yksi asia ja toista toinen. Onneksi on mistä valita

      Poista

Lähetä kommentti