Katselen ihmisten kenkiä. Ehjä kenkä, yksi piste, puhki kulunut kenkä, menetän pisteen, ei kenkiä lainkaan, nolla pistettä - uudet kengät, kultatähti. Minulla ei ole koskaan ollut omia kenkiä, käytän muiden vanhoja ja ne hiertävät aina.
Toisen maailmansodan jälkeinen vuosi 1946.
Napolissa eletään kurjuudessa ja köyhyydessä. Italian kommunistisen puolueen solidaarisuushanke aloittaa operaation, jossa köyhien perheiden lapsia lähetetään Pohjois-Italiaan, jossa vauraammat perheet ottavat lapsia huostaansa. Yksi lähetetyistä lapsista on seitsemänvuotias Amerigo Speranza.
Amerigo elää äitinsä Antoniettan kanssa. Isän sanotaan lähteneen Amerikkaan jättäen jälkeensä vain nimen pojalleen. Esikoispoika Luigi oli kuollut jo ennen Amerigon syntymää. Poika viettää aikaansa keräämällä lumppuja, jotka vie äidilleen korjattaviksi, pestäviksi ja silitettäviksi. Sitten vaatteet annetaan äidin ystävälle Capa 'e fierrolle, joka vie ne markkinakojuunsa.
Mies tulee usein iltapäivisin äidin luo ja silloin Amerigon pitää lähteä ulos, vaikkei haluaisi. Capa 'e fieroa pitää kuitenkin kunnioittaa, sillä miehen ansiosta äiti ja poika saavat ruokaa.
Lumppujen keruu ja koulunkäynti eivät Amerigoa liiemmin kiinnosta, mutta koska perhe on pennitön, niin Amerigo ja Tommasino-ystävä lyöttäytyvät yhteen ja perustavat yhtiön.
- Niinpä kävimme kauppaa hiirillä. Olimme sopineet, että minä pyydystin ja ja Tommasino värjäsi ne. Pystytimme kojun torille, jolla myytiin myös papukaijoja ja kanarialintuja. Meidän erikoisuutemme olivat hamsterit. (...) Pyydystin hiiret, leikkasimme niiltä hännät ja värjäsimme ne valkoisen ja ruskean kirjaviksi kenkämaalilla...
Poikien liiketoiminta kuitenkin loppuu lyhyeen kun eräänä päivänä alkaa sataa ja koju hiirineen jää sateeseen. Maali liukenee ja petos tulee ilmi.
Sitten Amerigolle, Tommasinolle, suutarin tyttärelle Marioccialle ja monille muille lapsille koittaa lähdön hetki. Lähtö ei ole helppoa, ei äidille eikä Amerigolle. Asemalla lapset pestään ja puetaan uusiin vaatteisiin. Nimilappu rintaan ja menoksi. Junamatka kestää ja asemilta tulee kyytiin lisää lapsia.
- "Ricottaa...ricottaa!" Mariuccia herättää minut huutaen: "Amerigo! Amerì...herää, maa on ricottan peitossa. Sitä on tiellä, puissa ja vuorilla! Sataa ricottaa!"
Yö on päättynyt ja ikkunasta kajastaa aurinko. "Mariu, mitä ricottaa muka! Tuo on lunta."
Lasten päästessä perille pohjoiseen, Bolognaan, heitä ollaan asemalla vastassa Siellä on orkesteri ja suuri valkoinen viiri, jossa lukee: Tervetuloa, etelän lapset! Kaduilla on ihmisiä, jotka huiskuttavat pieniä Italian lippuja. Lapset viedään suureen saliin, jonka keskellä on herkkuja notkuva pöytä. Ruokailun jälkeen kommunistirouvat alkavat kysellä nimiä ja jakaa lapsia heille määrätyille perheille.
Amerigon noutaa naimaton Derna, jonka kanssa matkustetaan bussilla Modenaan. Perillä Derna pahoittelee ettei ymmärrä lapsista mitään koska hänellä ei ole omia lapsia. Onneksi Rosa-serkku ymmärtää, sillä hänellä on kolme poikaa: Revo (10 v.), Lucio (7 v.) ja Nario (n. 1 v.). Dernan ollessa töissä Amerigon on tarkoitus olla Benvenutin perheessä. Outoja nimiä pojilla, tuumaa Amerì, mutta saa kuulla, että nimet tulevat sanasta "revolucionario" eli vallankumouksellisuus.
Aluksi Amerigo oli ollut hieman huolissaan. Minne mahtaa oikein päätyä? Kunhan ei vain Venäjälle, sillä huhun mukaan siellä lapsilta katkotaan raajat ja kieli ja sitten paistetaan.
- Äitini Antonietta antoi minut Maddalenalle, Maddalena luovutti minut Derna-rouvalle, Derna lähettää minut Rosa-serkkunsa luo ja ties minne tämä Rosa aikoo minut sijoittaa.
Huoli on turha, ja Amerì alkaa viihtyä pohjoisessa. Derna ja Benvenutin perhe ovat mukavia ja pitävät hyvää huolta. Amerigo saa oman huoneen, terveellistä ruokaa ja uusia vaatteita. Pitää alkaa käydä koulua, jossa numerot kiehtovat enemmän kuin kirjaimet, sillä numerot eivät lopu koskaan.
Benvenutien luona ollessaan Amerigo viettää mielellään aikaansa Alcide- isän kanssa tämän verstaalla. Alcide on itseoppinut soitinten korjaaja, joka veistää Amerìlle oman pienen viulun.
- Minusta tuntuu, että minäkin olen soitin, jonka kielet ovat poikki, ja että hän korjaa minua ennen kuin palauttaa sinne, mistä tulin.
Yhdestä asiasta Amerigo on huolissaan. Milloin hänen pitää lähteä takaisin kotiin? Äitiä on toki ikävä, mutta... Derna on sanonut, että kotiinlähtö on sitten kun pellot ovat keltaiset. Ja nyt ne alkavat olla. Mitä Amerigo tekee? En paljasta tarinan loppua, silla itsekin odotin jännittyneenä miten pojan kävisi.
Olipa hieno kirja, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Kaunis ja haikea tarina, joka sai arvoisensa lopun. Amerigo lapsikertojana toimii hyvin ja tuo mukanaan myös hieman huumoria. Fiktiota oleva romaani perustuu tositapahtumiin Italian sotalapsista. Niinpä tarina tuntuu aidolta. Lasten juna on kirjailijan läpimurtoteos.
Kirjan kansikuvaksi on valitttu haikea ja puhutteleva kuva.
*) Teosta lukiessa tuli tietysti mieleen Suomen sotalapset, joita lähetettiin Pohjoismaihin ja lähinnä Ruotsiin. Osa palasi takaisin, osa ei. Moni oli unohtanut äidinkielen ja perheensä.
Taitan arkin ja tuijotan kengänkärkiäni, enkä voi vieläkään uskoa todeksi, että jalkoihini ei satu enää. Sitten menen hitaasti ovelle. Ikkunan takana tuuli taivuttaa puiden latvoja merelle päin. Sää on muuttumassa.
*) P.S. Talvi- ja jatkosodan aikana 1939 -1945 Suomesta siirrettiin Pohjoismaihin yhteensä lähes 80 000 1-14-vuotiasta lasta (Ruotsiin 72.000). Aloite lasten siirtämisestä tuli Ruotsista.
Lastensiirrot olivat luonteeltaan aikapommi, joka laukesi sodan päätyttyä. Sota kesti odotettua kauemmin ja lasten oleskelut venyivät liian pitkiksi. Sen takia tunnesiteet lapsen ja suomalaisen vanhemman välillä löyhtyivät. Vuoden 1950 tiedon mukaan Ruotsiin sanottiin jääneen 15.000 lasta, mutta Ruotsin väestökirjanpidon mukaan määrä on n. 7100. Tanskaan jäi noin 5000 lasta.
On myös huomioitava, että Ruotsiin siirron ansiosta säilyi n. 2900 lapsen henki. Ruotsin olosuhteet olivat paremmat, niin hygienia kuin ravintokin.
Sotalapset järjestäytyivät ja perustivat ensimmäisen yhdistyksensä Suomessa vuonna 1991 ja Ruotsissa vuotta myöhemmin.
(Lähde: http://www.sotalapset.fi/lastensiirrot.html)
+++++++
Napolilainen kirjailija, opettaja
Laura Ardone, synt. 1974 Napolissa. Kirjailijan esikoisteos on ilmestynyt vuonna 2012 (The Recipe for the Heart in Turmoil)
********
Ilmestyneet suomennokset:
Lasten juna 2022 - Nimeni on Oliva Denaro 2023
Kuulostaa hyvin koskettavalta.
VastaaPoistaMeillä oli suvussa yksi Ruotsiin turvaan sijoitettu ihminen. Hän ruotsalaistui täysin ja unohti suomen. Täysin siteet biologiseen perheeseen eivät katkenneet, mutta yhteisen kielen puute toki vaikeutti tilannetta.
Nämä olivat tosi rankkoja juttuja, sekä perheelle että lapsille.
Poista