Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu, osa 3/4 + kuvia Uudesta-Seelannista - kauno

 

Ylitin tuskien valtameren ja matkustin kyynelten virtaa. Laskin maihin vieraille rannoille, kuljin läpi maan, joka kärvensi sieluani. Mutta minä olen täällä. I nga wa o mua - aika, joka on tuleva ja on mennyt - löytää minut maasta, joka on järven ja kivisoturien kehän välissä.

Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu, 894 s. osa 3/3 Uuteen-Seelantiin sijoittuvaan historiaaliseen sukusaagaan - suom. ilm. 2021 - Der Ruf des Kiwis 2009 -suomennos: Sanna van Leeuwen ja Veera Kaski - kansi: Nic Oxby -tausta: oma kuva*) Queenstownista - Bazar ******* kirjaston kirja

Kyseessä trilogian päätösosa ja sukutarina, joten kolmannen osan sisältöä ei kannata paljoa avata. Ennemmin suosittelen  aloittamaan alusta.
Sen verran on kulunut aikaa kahden edellisen osan lukemisesta, että vähän piti kurkistaa muistiinpanoja.
Edit: Kirjaan on tulossa uusi päätösosa: Toivoa maailman äärissä

Sarja alkaa alkaa kun varaton kotiopettajatar Helen Davenport vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa uusiseelantilaiset naimattomat miehet etsivät vaimoa. Mukavalta vaikuttanut viljelijä vastaa Helenin kirjeeseen ja näin matka Uuteen-Seelantiin voi alkaa.

Rikkaan lordin ja lampaankasvattajan tytär, Gwyneira Silkham, on hävitty uhkapelissä vaimoksi uusiseelantilaisen lammasparonin pojalle. 

Huolimatta erilaisista yhteiskunnallisista asemistaan Helen ja Gwyneira tutustuvat ja ystävystyvät pitkällä laivamatkalla. Onneksi heistä tulee ystäviä, sillä aviomiehet eivät olekaan sellaisia prinssejä mitä naiset olivat ymmärtäneet. Elämästä tulee hyvin haastavaa, etenkin toiselle tytöstä. Hankaluuksia aiheuttaa vielä aviomiesten perheiden välinen vihanpito. 

Toisessa osassa jatketaan elämää Uudessa-Seelannissa, Christchurchin kylän lammasfarmeilla ja Queenstownin kaupungissa. Helen ja Gwyneira ovat nyt asuneet uudessa kotimaassaan neljäkymmentä vuotta. Kirjan pääosissa ovat Helenin tyttärentytär Elaine sekä Gwynin lapsenlapsi, puoliksi maori,  Kuramaro-tini-Warden. Molemmat naiset kohtaavat vastoinkäymisiä sekä elämässä että rakkaudessa, mutta hymyilee se onnikin jossain vaiheessa. 
Nyt eletään 1800-luvun loppua, jolloin maorien ja Euroopasta saapuneiden pakehojen yhteiselo on vielä uutta.

Kiivilinnun kutsun päähenkilöitä ovat Gwynin lapsenlapsenlapsi Gloria, joka on viettänyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan suvun lammasfarmilla keskellä maaseutua. Toisena päähenkilönä on Glorian pikkuserkku Lilian. Mukana myös tyttöjen sukulaisia ja ystäviä.
Glorian vanhemmat kiertävät maailmaa töidensä takia ja tytär elää Gwynin luona. Sitten vanhemmat päättävät. että tyttären olisi saatava kunnon koulutus Euroopassa. Niin Gloria passitetaan sisäoppilaitokseen, jossa korostetaan henkisiä ja taiteellisia ominaisuuksia. Koska nuori nainen, oikeastaan vielä lapsi, ei voi matkustaa yksin pitkää laivamatkaa, niin myös Lilian päätetään lähettää samaan tyttöjen sisäoppilaitokseen. Tyttöjen esiliinana matkustaa Glorian kotiopettaja Sarah, joka lähtee mielellään matkaan, sillä Englannissa saattaisi olla tuleva sulhanen. Mutta onko, se on oma tarinansa.

Lampaista, hevosista ja kaikista elämistä pitävä Gloria järkyttyy huomatessaan, että sisäoppilaitos on tarkoitettu taiteellisesti lahjakkaille tytöille. Gloria ei ole lahjakas, vaikka sukuperintöä olisikin. Lilian sopeutuu kouluun paremmin ja löytää ystäviä. 
Seuraa järkyttävät kouluvuodet muiden oppilaiden kiusaamana ja niinpä Gloria vihasi jokaista sekuntia Oaks Gardenissa.
Joskus vanhemmat ottavat  tyttärensä mukaansa kiertueille, mutta Gloriasta se on tylsää. Kun sota alkaa uhata Eurooppaa, niin Lilian palaa Uuteen-Seelantiin ja Gloria lähtee vanhempiensa mukana Amerikkaan.

Amerikassa ollessaan Glorian mitta täyttyy ja hän rupeaa miettimään miten pääsisi takaisin rakastamaansa Uuteen-Seelantiin. Gloria päättää karata. Matka Amerikasta Uuteen-Seelantiin on pitkä ja monin tavoin raskas, etenkin kun mukaan ei ole saanut otetuiksi rahaa eikä vaatteita - vain passin. Tästä alkaa Glorian rankka ja vaiheikas matka kotiin. 

Sarja on kuvaus sinnikkydestä, ystävyydestä ja rakkaudesta, mutta myös elämästä Uudessa-Seelannissa ja muuallakin maailmassa (mm. Englannissa, Turkissa ja Amerikassa). Sukisaaga alkaa 1850-luvun tienoilta ja päättyy vuoteen 1918. Kolmas osa alkaa vuodesta 1907. 

Kirjat ovat viihdettä ja lajilleen ominaisesti osin ennalta-arvattavaa, muttei haitannut. Pidin eniten ensimmäisestä osasta. Toinen osa ei niin kiehtonut ja kolmas osa olisi minusta kaivannut roimaa tiivistystä. Tarinassa on todellisia historiallisia tapahtumia, kuten Turkin Gallipolin taistelu, joka oli yksi ensimmäisen maailmansodan verisimpiä taisteluita. Omaan makuuni taistelua on liikaa, vaikka mielenkiintoista onkin. Sotilaat ja heidän esimiehensä ovat fiktiota, mutta sotilaslääkäri Beeston ja hänen sekarotuinen koiransa Paddy ovat faktaa. Beeston on syntynyt ja kuollut Australian Newcastlessa, jossa minäkin olen vieraillut.

Uuden-Seelannin Eteläsaarella käyneenä minua kiehtoi etenkin romaanin historiakuvaus sekä myös maorikulttuurista kertovat jaksot. Maoreilla on kullakin omat tapansa ja tapunsa. Maorikultturissa puhutaan manasta, tapusta ja maurista, jotka ovat sanoja joita tässä kirjassa käytetään. Mana on hengellinen voima, tapu on hengellinen rajoitus ja mauri on elämänvoima. Moni on varmaan nähnyt ainakin kuvissa tatuoituja maoreja. Miehet tatuoivat entisaikaan ja joskus vielä nykyäänkin kasvonsa ja pakaransa ja naiset kasvonsa ja rintansa. Tatuointi on maoreille arvomerkki. 

Tarinan Queenstown on vielä pieni kaupunki, nykyään jo hieman suurempi, asukasluku on n. 13 150. Kuva alla. Kaupunki on Uuden-Seelannin Eteläsaaren lounaisosassa ja sijaitsee Lake Wakatipu-järven rannalla ja sitä ympäröivät eri puolilta vuoret ja vuoristot. Todella kaunis ja unenomainen paikka.


Vaikka sarja on historiaa, niin kirjoissa on paljon nykypäivääkin. Lampaiden kasvatus on vuosien mittaan vähentynyt, mutta edelleen maaseudulla ei voi välttyä näkemästä lammaslaitumia.


Kirjassa eletään lammasfarmilla, joten myös lampaiden ajo ja niiden keritseminen tulevat lukijalle tutuiksi.
Kävin retkellä, jossa selitettiin ja näytettiin miten koirat opetetaan ajamaan lampaita sekä esitettiin miten kätevästi ja nopeasti taitavalta keritsijältä työ käy. Kuvat alla. 

Keritsemisvajojen välisessä kilpailussa ei ole kysymys omahyväisyytensä pönkittämisestä, vaan ainoa tarkoitus on kannustaa keritsijöitä työskentelemään nopeammin.

Keritsemisestä hyötyy sekä eläin että ihminen, sillä lammas pääsee paksusta ja kuumasta karvapeitteestään ja ihminen saa villaa. Taitava keritsijä voi keritä päivässä yli 200 lammasta. (Lähde: Wikipedia)
Kaikki neljä nuorta koiraa olivat oppineet perustaidot hyvin, ja Nimue, joka oli ollut kaikessa mukana, oli suorastaan huippukunnossa. Nyt oli aika soveltaa oppeja työssä lampaiden kanssa...

Kiivi-lintua sanotaan saniaissen lehden lisäksi maan kansalliseksi symboliksi. Allaolevassa kuvassa oleva kiivi-patsas sijaitsee Queenstownin satamassa ja myös matkamuistomyymälöissä kiivi on monessa artikkelissa. 

Kiivi on arka lentokyvytön yölintu ja nykyään sukupuuton partaalla. Vierailin paikallisessa lintutarhassa, jossa on kiivitalo. Kurkistin sisään. Talossa oli pilkkopimeää, eikä valoja saanut sytyttää saati käyttää taskulamppua tai kännykän valoa. Siispä kiivit jäivät näkemättä, mutta lintuopas kertoi kiiveistä, tuollainen kanankokoinen, pitkänokkainen lintu.



Varo! Jyrkkä rinne - ole varovainen kiivi. Kyltti lintupuistosta, jonka nimi on Kiwi Birdlife Park - kuinkas muutenkaan.
Lisää kiivistä ja muista puiston linnuista: Kiwi Birdlife Park

Palatakseni sarjaan, olin aikanaan todella pettynyt kun sarjasta suomennettiin vain kaksi osaa ja tarina jäi pahasti kesken. Kysyinkin tuolloin asiaa kustantajalta, ja sain kuulla ettei kolmatta osaa tulla suomentamaankaan. Onneksi Bazar muutti mielensä. 
Nyt odotan mielenkiinnolla tuleeko Larkilta vielä muuta, esim. Kauri-trilogia, joka myös sijoittuu Uuteen-Seelantiin. 

Minulta jäi sydän Uuteen-Seelantiin, joten sinne haluaisin vielä joskus matkustaa uudelleen, jos se on mahdollista. Kaunis maa, ihania ihmisiä. Senpä vuoksi voisin lukea vaikka Uuden-Seelannin puhelinluetteloa ja pitää siitä. Mutta kyllä tämäkin sukutarina viehättää muutamista puutteistaan huolimatta.
Kolmannen osan parasta antia olivat päähenkilöiden elämäntarinat, etenkin Glorian kokemukset. Kirjassa on aika paljon henkilöitä, joista olin unohtanut suurimman osan. Onneksi palautuivat lukiessa mieleen. Kannattaa lukea kirjat melko peräkkäin. 

Lark on hyvä tarinankertoja, mutta aiemmin mainitsemani tiivistys olisi jäntevöittänyt romaania. Tarinan ohella voi nauttia Uuden-Seelannin kauniista maisemista ja elämästä lammasfarmilla sekä maorien parissa. 
Tuhti paketti kaikkineen, sillä kolmessa osassa on yhteensä 2648 sivua. Kirjat ovat helppolukuisia, joten ei kannata pelästyä. Sitä paitsi monet lukijat rakastavat paksuja kirjoja.

"Te pakehat...", hän mutisi. "Te haluatte teidenne olevan suoria ja tasaisia. Te pakotatte ne maastoon kuulematta maan huokauksia. Mutkaiset, kiviset tiet ovat kuitenkin lyhyemmät, jos niitä kulkee rauhasssa..."

++++++
Kirjailija, ent. opettaja, matkaopas, mainostoimittaja
Sarah Lark (pseud - oik. Christiane Gohl) synt. 1958 Bochum / Saksa.
Kirjailija löysi Uuden-Seelannin ja ihastui siihen toimiessaan matkaoppaana. Trilogiassa on myös hevosia, joihin Lark oli ihastunut jo 10-vuotiaana. 
Nykyään Lark asuu farmilla etelä-Espanjassa ja kirjoittaa sekä pitää huolta "eläkkeellä" olevista hevosista.
Tämä tuottelias kirjailija on kirjoittanut kymmeniä teoksia alkaen vuodesta 1993

*******
Ilmestyneet suomennokset:
Trilogia: Valkoisen pilven maa 2015 - Maorien laulu 2017 - Kiivilinnun kutsu 2021
Tulossa: Edit. Sarja ei päättynytkään: Toivoa maailman äärissä - ilm. lokakuu 2022

Kirjailijalta on ilmestynyt eri nimillä  (Sarah Lark, Ricarda Jordan ja Elisabeth Rotenberg) suomentamattomia nuortenkirjoja sekä historiallisia romaaneja

P.S. Kirjalla on kaksi suomentajaa ja mietinkin huomaanko missä vaiheessa kääntäjä vaihtuu. Periaatteessa en, oli kyllä suomennettu samaan henkeen, mutta eräs asia pisti silmään. Alku- ja loppupuolella ei käytetty (inhoamaani) alkaa laulamaan-muotoa, mutta välissä käytettiin. Villi veikkaus, että a) joko toinen suomensi alkupuolen ja loppupuolen tai b) sitten vain alkupuolen? 

Rakastan kukkia ja kuvaan niitä missä ikinä liikunkin. Kuvan kukat tietysti Uudesta-Seelannista.

P.P.S. Kaikki kuvat omiani.

Kommentit

  1. Olen lukenut Valkoisen pilven maan. Tykkäsin todella paljon kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä loputkin että saat tietää miten tarina loppuu.

      Poista

Lähetä kommentti