Matti Rönkä: Surutalo - kauno

 

Talo on valkoinen. Se lepää rannassa kuin ahtojään pirsta, meren voiman kuivalle heittämä. 

Matti Rönkä: Surutalo, 287 s. - ilm. 2021 - kansi: Timo Numminen - Gummerus ********kirjaston kirja

Kirja on tarina isistä ja pojista. Tarina sodan haavoittamasta Ilmarista, joka vaimon kuoltua liikenneonnettomuudessa jää yksin kahden erilaisen poikansa kanssa.
Jukka oli nuorena älykäs lapsi, joka mielellään vetäytyi omiin oloihinsa piirtämään. Rempaksi kutsuttiin ja Rembrantiksi. Harrastus veti opiskelemaan Helsinkiin ja Jukasta tuli arkkitehti ja muotoilija, mainettakin niittänyt.
Sittemmin Jukka oli avioitunut, mutta liitto oli saanut kolauksen. Suhde Lumi-tyttäreen on väljähtynyt erään tapauksen vuoksi. Jukka toivoisi olevansa parempi isä. Parempi Lumille kuin mitä oma isä oli ollut Jukalle.
Timppa, isoveli, oli jäänyt kotiseudulle. Opiskelu ei kiinnostanut, mutta silti teknikoksi valmistunut. Omanlaistaan elämää elänyt. Liekö onnellinen? Ainakin on ylpeä ukki, josta Jukka on salaa hieman kateellinen. 

Jukka oli perinyt kotitalonsa, rintamiestalon Haapakosken Virilän kylästä. Nyt mies oli lähtenyt kotiseudulle katsomaan missä kunnossa talo mahtaa olla. Vuodet olivat vierineet, eikä Jukka ollut käynyt vuosiin kotonaan. Välit isään olivat katkenneet erään tapauksen jälkeen. Vastassa on isoveli, jonka kanssa Jukka yrittää solmia jonkinlaista suhdetta ja aukikeriä lapsuutta ja nuoruutta, joista veljeksillä on erilaisia muistoja.
Timppa vähättelee isän ikäviä toimia ja sanoo olleensa puskurina isän ja Jukan välissä. Totta kuitenkin oli, että isä jostain syystä vähätteli, epäili ja vei arvon. Jukka on siitä suivaantunut. Eihän se ole veljesten vika, että äiti oli kuollut ja että oli ollut sota ja että sen takia isä oli vammautunut ja ettei ukki ollut jättänyt tilaa isän hoiviin. 
 
Ukki ei ollut tehnyt isästä tilanperijää puujalan takia. Oli ajatellut ettei jalkapuoli kykene. Siitä isä oli katkerana koko loppuelämänsä.
Talon lisäksi Jukka kuitenkin perii isältään muutakin, nimittäin kädentaidot. Isä oli ollut taitava puuseppä, oman verstaan haltija. Jukka oli oppinut isältään puutöiden tekemisen taidon. Ei siis ihme, että arkkitehtiopinnot olivat kiinnostaneet.

Päästään Jukan opiskeluaikaan ja aikuisuuteen. Nuorukainen alkaa hakea paikkaansa kiivaassa opiskelijaelämässä ja naisten parissa, eikä ole oikein tyytyväinen ennen kuin kohtaa tamperelaisen Saaran. 
- Hetki opiskelijakämpän ohuella superlonpatjalla oli äkkiä tärkeä. Ymmärsimme yhdessä kepeät sanat, punnitsimme ne painaviksi, sopimukseksi. Tuntui oudolta että joku kannustaa, uskoo. Ja sanoo sen.

Jukan elämää seurataan vuodesta 1967 alkaen aina vuoden 2020 kesään saakka, jolloin oli Timpan kanssa otettu kuppia, muisteltu, muutamat itkut tirautettu ja sanallisesti napauteltu.
- Tai sitten sulla on asenneongelma. Et halua muita kuulla ja ymmärtää. Pienestä pitäen sama juttu. Kun on hankalaa niin painuit piiloon piirtämmään. Sama homma edelleen. Ettei vaan tarvii muita immeisiä jaksaa.
Jukka tiesi, että veli oli oikeassa. Osui. Sattui.

Olen lukenut kaikki Röngän teokset ja minusta Surutalo on paras. Pidin kirjan tarinasta, vaikkakin se on hieman surullinen. Sodan jälkeensä jättämät traumat ovat paljon kirjallisuudessa kirjoittu aihe, mutta kirjailijan tekstin käsittely on hienovaraista. Henkilöhahmot ovat todentuntuisia ja kuvaukset välillä riipaisevia. Opettaja oli tullut isän luokse näyttämään Jukan hienoja piirustuksia ja puhumaan, että jos lukioon.
- Nämä ovat taitavia. Ihan poikkeuksellisen taitavia. (...) Opettaja kokosi piirustukset huolellisesti nipuksi, antoi ne minulle. " Sinulla on Jukka lahjoja", se sanoi vakavasti. käänsi sitten puheensa Isälle."Että kai te panette oppikouluun. Muutenkin viisas poika. (...)
- Haen ne piirustukst. Jäivät sinne pöydälle."
" Laitoin ne uuniin", Isä sanoi, käski pesulle ja nukkumaan.
Tottelin.

Kaikilla kirjan miehillä on omat ongelmansa ja Jukka on käynyt jopa luottolääkärinsä pakeilla. Vetämätön olo ja ikäkin rassaa. Mikä avuksi? Lääkäri oli neuvonut pitämään muistikirjaa ja kirjoittamaan olotilat paperille. Jollei kerran terapiaa, niin sitten muistikirjaa. Niinpä Jukka täyttää muistikirjan toisensa jälkeen. 

Kieli on eloisaa ja sitä ryydittää murre:
- "Juice tulloo Juankoskelle kahen viikon piästä" Kirsi sanoi. "Helevetti kun en tiiö piäsenkö.
Opin samalla uusia sanoja:
Isä oli pienen leu'un antanut, jementänyt että puukosta piti pitää huolta.(...) Se kimmersi istumaan työpöydälle.  (...) Veljesten kuski ähötti tuolissaan takanojassa. (..) Katkenneet sahanterät ja mylttääntyneet porat.

Rönkä on syntynyt rintamiestalossa ja asuu nykyäänkin sellaisessa. Niinpä mies tietää. Sisäkansia peittävät Röngän vanhat omat piirustukset:


Kirjassa on mukavaa ajankuvaa, etenkin lavoilta ja nuorten pukeutumisessa: Juice, Markku Aro, samettihousut, paidankaulukset bleiserin käänteiden päällä, lanteilta tiukat farkut, lyhyt pusero, joka jätti farkkujen yläpuolelle kaistaleen paljasta ihoa. 
Ja Helsingissä Hämis (Hämäläinen-Osakunta) ja Vanha (Vanha ylioppilastalo). Tuttuja paikkoja.

Koska pidin Surutalosta kaikkineen niin mietin, että en panisi hanttiin jos Jukan ja Timpan tarina saisi jatkoa. 

Aurinko paistoi, istuimme vähän häikäistyneinä. Veljekset.

+++++++
Kirjailija, toimittaja, uutisankkuri ja akateeminen pihamies (kirjailijan omat sanat)
Matti Rönkä, synt. 1959 Outokummussa, asuu Helsingissä.

Kuvasin Matti Röngän Turun kirjamessuilla syksyllä 2021.

*******
Ilmestyneet teokset:
Viktor Kärppä -sarja:
Tappajan näköinen mies 2002 - Hyvä veli, paha veli 2003 - Ystävät kaukana 2005 - Isä, poika ja paha henki 2007 - Tuliaiset Moskovasta 2009 - Väärän maan vainaja 2011 - Levantin kyy 2013 - Uskottu mies 2019

Kirjailija on saanut v. 2007 Lasiavain-palkinnon ja v. 2006 Vuoden johtolanka-palkinnon Ystävät kaukana-kirjasta.

Kirjoista on tehty myös tv-sarja sekä elokuva.

Muut:
Mies rajan takaa (kokoelma kolmesta ensimmäisestä Kärppä -romaanista) 2005 - Eino 2015 - Yyteet 2017 - Surutalo 2021

Kommentit

  1. Tässä o hirveästi tuttua kokemispintaa, minunkin mummola, rintamamiestalo oli pitkään surutalo, ja vaikka siellä oli myös savolaista lupsakkuutta ja elämäniloa, suru liian varhain menneistä miehistä oli yksi keskeinen pohjavire.

    Isäni saattaisi pitää tästä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti