Punainen hiussuortuva valahti hänen kasvoilleen. Hän puhalsi sen kiukuissaan sivuun ja puri hammasta. Kaikki oli merkityksetöntä ja turhaa, hän ei voinut muuta kuin odottaa, mutta vakaumuksensa loistavalta polulta hän ei saisi eksyä.
Vuonna 2018 Tampereen Pyhäjärvestä löytyy n. 60-70 -vuotiaan naisen ruumis. Komisariot Markus Berglund ja Jari "Ruokoton" Ruokosalmi alkavat tutkia tapausta. Poliisit innostuvat, sillä menehtynyt onkin lukioajoilta tuttu. Aus, bei, mit, nach, seit, von, zu... Nainen oli punatukkainen saksanopettaja, Helga-neiti eli Frau Helga Conrad, joka oli opettanut saksaa Kalevan lukiossa, jonka poikaoppilaat olivat olleet kovin ihastuneita neitiin.
- Kuka opettajista sai meidät sekaisin? (...) Minä tunnustin rakkauteni Fräulein Helgalle aivan henkilökohtaisesti. Se oli yksipuolista: Helga ei innostunut, turisee Ruokosalmi.
Mutta kuka Helga Conrad oikeasti oli ja miten ja miksi hän oli joutunut Tampereelle? Suomen poliisi päätyy tutkimuksissaan Baader-Meinhof -ryhmän jäljille ja tutkintaan tulee mukaan myös Saksan tiedustelupalvelu. Ja Helgan menneisyys alkaa pikkuhiljaa selvitä.
Entä miten Itä-Saksan entinen turvallisuuspalvelu Stasi ja Suomen Suojelupoliisi liittyvät kirjan tapahtumiin?
Tarina on fiktiota, mutta siihen on liitetty paljon historiaa ja oikeita henkilöitä, mm. Punaisen armeijakunnan Andreas Baader, hänen tyttöystävänsä Gudrun Ensslin ja Ulrike Meinhof, vasemmistolainen toimittaja ja perheenäiti, joka aatteen vuoksi hylkäsi alle kymmenvuotiaat kaksostyttärensä Bettinan ja Reginen.
Juoni on mielenkiiintoinen ja tarina vie eteenpäin. Vihinen sekoittaa niin hyvin faktaa ja fiktota että alan pohtia mikä on totta ja mikä ei. Oli pakko hieman googlettaa välillä.
Entä liittokansleri Helmut Schmidtin surmaamissuunnitelma, Operaatio Pianisti tai Operaatio Hätälasku? Ovatko keksittyjä vai totta, sitäkin voi itse kukin tutkailla.
Ainakin vuosi 1975 on ollut kovin tapahtumarikas ja silloin on oikeasti tapahtunut se, että kuusi RAF:n jäsentä valtasi Länsi-Saksan Tukholman suurlähetystön ja otti 12 henkilöä vangiksi. Kaappausdraama päättyi huonosti. Vuonna 1975 Helsingissä allekirjoittiin myös ETYKin päätösasiakirja, jonka ensimmäisenä allekirjoittajana oli Saksan silloinen liittokansleri Helmut Schmidt.
Henkilöhahmoista jäi hyvin mieleen Saksan tiedustelupalvelun kenttäjohtaja Sandra Klinger, 48-vuotias hieman tukeva rouva. (Myönnän, että googlasin.)
- Kukaan tiedustelupalvelussa ei tuntenut saksalaisten terroristien henkilögalleriaa, tarinaa ja tekosia yhtä hyvin kuin Sandra Klinger.
Mieleen jäi myös rouvan turvamies, agentti Andreas Schirmacher.
Suomalaispoliisit Berglund ja Ruokosalmi ovat onnistuneita hahmoja. Etenkin Ruokoton, joka laukoo vääriä asioita väärissä tilanteissa ja paikoissa ja Berglund joutuu pyytelemään anteeksi virkaveljensä puolesta tai etukäteen varoittelemaan. Berglund ja Ruokosalmi ovat Tampere-Pirkkala lentoasemalla saksalaisia kollegoja vastassa:
- "Olet sitten kunnolla", Berglund komensi, "Ei mitään Hitler-tervehdyksiä tai muita kepposia."
Kirjassa on tamperelaisille paljon tuttuja paikkoja: Laukontori, Hervanta, Kiinanmuuri (= Tampereen Kalevassa sijaitseva viiden tornitalon ja viiden punatiilisen talon yhtiö, jonka sisäpiha on kooltaan yli kaksi hehtaaria). Lisäksi mainitaan usein Kalevan lukio (jota Vihinen kävi ja niin muuten tyttärenikin) sekä Lenin-museo, josta pari valokuvaa alempana.
Tampereen lisäksi liikutaan mm. Helsingissä, Berliinissä ja Hampurissa.
Kirjailija kertoo istuneensa v. 1988 Hampurin yliopistossa kuuntelemassa Venäjän vallankumousta käsittelevää luentoa, ja samassa salissa istuu Bettina Röhl eli Ulrike Meinhofin tytär. Ulrike oli pahamaineisen Baader-Meinhof -ryhmän eli Punaisen armeijakunnan RAF:n johtoon kuulunut terroristi.
Tilaisuuden jälkeen moderni saksalainen terrorismi jäi kirjailijan mieleen muhimaan kolmeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes miehen oli tartuttava aiheeseen.
Vuonna 1990 uutisissa kerrottiin muutaman RAF:n terroristin löytymisestä, mutta jotkut jäivät löytymättä. Tästä Vihinen sai aatteen kertoa vielä löytymättömistä terroristeista. Josko joku olisikin Suomessa piilossa.
Frau Klinger ja suomalaiset poliisit tapaavat suojelupoliisin vanhan johtajan Jaakko Kaislan ja kohtaamispaikaksi Frau on valinnut Lenin-museon. Klinger käy aina yhdessä museosssa jokaisessa kaupungissa, jonne matkustaa.
- Museon aula löyhkäsi hänestä (Kaisla) ummehtuneelta mausoleumilta. Ehkä se sopikin hyvin neuvostoestettiikkaan ja Leniniin.
Klinger kertoo Kaislalle, että he ovat aina epäilleet, että Stasi olisi jotenkin sekaantunut Punaisen armeijakunnan toimintaan. Mutta että DDR olisi jopa järjestänyt turvapaikkoja entisille terroristeille, se olisi jo aika häikälemätöntä.
Avaintodistajalaki mahdollisti sen, että päästiin etsittyjen terroristien jäljille, mutta kaikkea hekään eivät kertoneet. Missä on esimerkiksi Lentävä hollantilainen, joka oli ollut Ensslinin luottomies ja henkivartija? Voisiko mies olla jopa Suomessa, Frau pohtii.
Lenin ja Stalin - näyttävät kyllä pelottavan eläviltä.
Klinger pohtii myös Che Guevaraa, miestä viidakossa sisseineen maailmaa parantamassa ja myöhemmin ikonina t-paidassa. Hänenkin kuvansa huomasin täällä museossa.
Kävin Kuubassa Che Guevaran museossa, joka sijaitsee Santa Clarassa. Olisi ollut kiva napsia kuvia, mutta valokuvaus sisätiloissa oli kielletty. Sisälle ei saanut ottaa vesipulloa eikä laukkua/reppua eikä aurinkolaseja saanut käyttää. Erikoista. Kuvauslupa oli vain museon ulkopuolella.
Kirja oli kyllä kaikkineen aika täyteläinen. Tarinassa oli paljon mielenkiintoisia asioita (olivatpa sitten totta tai tarua). Alku lähti tosi kiinnostavasti, mutta puolivälissä alkoi välillä hieman hyydyttää, sillä poliittista historiaa on aika paljon, samoin kuin saksalaisia henkilöitä.
Vihinen tuntee aiheensa ja taustatyö on tehty. Fiktio ja historialliset faktat on sekoitettu hyväksi tarinaksi. Mitäköhän saamme lukea seuraavassa osassa?
Die Revolution sagt: ich war, ich bin, ich werde sein. Eli: RAF:n käyttämä Rosa Luxemburg-sitaatti:
Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan.
Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan.
++++++
Kirjailija, koskentinsoittaja, kulttuuriteorian professori ja Lahden Sibelius-talon ent. johtaja
Antti Vihinen, synt. 1961 Tampereella
********
Ilmestyneet teokset:
Punainen prinsessa 2021
Lisäksi kirjailija on julkaissut musiikin historiaa ja politiikkaa sivuavia essee- ja pakinakokoelmia.
Vihinen olettaa, että kirja voisi kiinnostaa myös saksalaisia lukijoita. Kirjalle olisi jo olemassa hyvä nimikin: Die rot Prinzessin.
(Lähde: Aamulehti 2/2021)
Toivotaan, että saksalaiset kustantamot kiinnostuisivat.
P.S. Tarkkaavaiset ehkä huomasivat, että taustakuva on suunnilleen samalta kohtaa otettu kuin kirjan kansikuva eli Tampereen sillalta. (Muutkin kuvat ovat omiani.)
Kommentit
Lähetä kommentti