Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo - dekkari

 

En oikein ymmärrä vieläkään, mikä sai minut ottamaan homman Trennan kartanossa. Sattuma kai ja käytännön pakko.

Kaarina Griffiths: Trennan sokkelo, 280 s. - ilm. 2020 - kansi: Vassil Lakov - kannen fossiilikuva: ⓒCalifornia Academy of Scences - Taika Tales Ltd ********* Arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!

Antti Honkanen on nuori mies, joka on halunnut ottaa etäisyyttä elämäänsä. 
- Psykoterapiaopinnot Suomessa olivat katkolla, kun motivaationi oli hävinnyt jonnekin taivaan tuuliin enkä oikein tiennyt, mitä elämälläni tekisin.

Ensimmäiseksi Antti oli suunnannut Edinburghiin ja päätynyt puhelinmyyntiin. Antti tylsistyi kuitenkin nopeasti työhönsä; samojen asioiden hokemiseen, kiukkuisiin ihmisiin, korvaan paiskattuihin luureihin.
Paikkakunnalta oli löytynyt myös tyttöystävä, jonka kanssa oli sittemmin ajauduttu pattitilanteeseen.

Nyt  Antti on matkalla Cornwallin rannikolle, Trennan kartanoon, joka on bed and breakfast -paikka. Varsinaista toimenkuvaa ei ole, vaan on tarkoitus olla ns. jokapaikanhöylä, mitä se sitten tulisikaan tarkoittamaan. 
Pitkän ajomatkan jälkeen edessä on vihreän nurmikentän takana seisova keskiaikainen graniittikartano. Vastaanotossa seisoo kookas, punahiuksinen nainen. Käy ilmi, että tämä velttoryhtinen raskaana oleva nainen on Helen Ashwood, talon tytär. Kartanon omistavat ja siellä työskentelevät sir Anthony ja lady Elisabeth. Perheen poika, Helenin kaksosveli Henry työskentelee myös kartanossa.
Selviää, että vain perhe ylläpitää yritystä ja nyt Antti on pestattu auttamaan. 
- Mikä outo perhe! Mihin olin oikein päätynyt? Minulla oli lievä tutina, että kaikki ei ollut täällä ihan niin kuin piti.

Lady Elisabeth osoittautuu varsin tympeäksi ihmiseksi, jolla oli ärsyttävä tapa hymyillä ivallisesti, vihjailla ja arvostella muita kautta rantain. Äiti haukkuu myös lapsiaan, eikä Antti ymmärrä miten Helen antaa kohdella itseään niin huonosti, mutta Helen ei välitä. Elisabeth syyttää myös yhtä sun toista henkilöä valehtelijaksi, mutta kukakohan oikeasti puhuu palturia? 

Antti tottui nopeasti talon rytmiin ja työt lisääntyivät. Parasta olivat opastukset, joissa sai kertoa kartanon historiasta. Niinpä Antti oli myös kierrellyt talossa ja ullakolla ja todennut, että kunnostamalla saisi kartanon liikevaihdon helpostikin nousemaan. Tutustumisretkellään Antti löytää vanhan valokuvan, jossa näyttäisi olevan Helen pienenä, mutta ei, kuvassa ei voi olla Helen. 

Ja kuuluuhan kunnon kartanoelämään kummituskin.
- Joko sinä olet nähnyt Trennan kartanon kummituksen?
- Onko meillä semmoinenkin? En ole kuullutkaan. Kerro lisää.
(...) Kartanon ullakkolla pidettiin joskus sata vuotta sitten piilossa lasta, jolla on saksanpaimenkoiran pää...(...) Se on nähty pensaslabyrintissä kiertelemässä, ihan kuin ei löytäisi tietä ulos. 

Sitten kartanossa tapahtuu rikos, jota epäillään ryöstömurhaksi, sillä eräs kallisarvoinen taulu on hävinnyt. Kuka on kuollut ja mitä on tapahtunut? Ainakin aika monella olisi motiivi. 

Kuluu kaksi vuotta ja Antti on edelleen kartanossa. Paljon on muuttunut ja Antti on jäänyt kartanooon ja avioitunut. Antti rakastaa vaimoaan ja kaikki näytäisi menevän hyvin, mutta sitten avioliitto alkaa nitistä. Samaan aikaan suku ja sen valonarat tapahtumat alkavat vyöryä esiin. Sitten eräs henkilö katoaa... Loppupuolella tarinaa alkaakin tapahtua... hengästyttävästi ja loppusivuille asti.

Ylikonstaapeli Paul Diggins ja vanhempi konstaapeli Lora Maxwell tutkivat tapahtuneita rikoksia, mutta heidän osuutensa tarinassa jäävät aika ohuiksi. 

Mainitsin jo esikoisteoksessa tarinan hitaasta alusta ja sama puute on tässäkin. Lyhyt koukuttava prologi olisi tehnyt hyvää ja houkuttelisi lukemaan. Parannusta on kuitenkin tapahtunut, nyt mm. on järkevä määrä henkilöitä. Pidin myös tapahtumapaikasta, englantilaisesta kartanosta, mutta kaipasin ympäristökuvauksia. 

Tuli jännä tunne, ihan kuin kyseessä olisi kaksi eri dekkaria: alkupuoli etenee todella verkkaisesti ja loppupuolelle on kirjoitettu ehkä vähän liikaakin. Paikoitellen tarinaa pyöritetään niin etten aina tiedä missä mennään. Joitain aiheita olisi voinut jättää pois, enkä usko, että tarina olisi kärsinyt. 

Trennan sokkelon kertomus paranee kuitenkin edetessään. Joskin alkupuolen rikoksen ratkaisu oli hieman... hm, sanoisinko erikoinen ja epäuskottava. Lopusta olisin myös tiivistänyt. Myös Heli-kytkennän olisi voinut jättää pois. Heli oli ensimmäisen osan päähenkilö. 

Joitain kirjoitusvirheitä ja "alkaa laulamaan" muotoja oli, mutten antanut häiritä. 
Kannesta en oikein pitänyt, minusta se näytti ensi katsomalta aivoilta, joihin on roiskaistu verta (anteeksi). Fossiilikivi kyllä liittyy tarinaan, mutta kun kerran ollaan Cornwallin rannikolla, niin olisiko voinut tehdä siihen liittyvän maisemakannen yms. 

Kehitystä esikoisesta on tapahtunut kaikinpuolin, mutta jostain syystä pidin Punainen piru ja musta enkeli -dekkarista enemmän, mm. siinä olevan huumorin takia. 

Kuu on kivunnut taivaalle, ja riekaleiset pilvet repalehtavat sen editse. Pysähdyn, vedän kosteata ilmaa sisääni.

++++++++
Kirjailija, toimittaja, psykoterapeutti 
Kaarina Griffiths on asunut Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa ja nyt asuu Cornwallin kreivikunnassa, Englannissa. 

********
Ilmestyneet teokset:
Punainen piru ja musta enkeli 2018 - Trennan sokkelo 2020

Linkki edelliseen osaan: Punainen piru ja musta enkeli

Kommentit