Eeva Joenpelto: Avoin, hellä ja katumaton - kauno trillerimaustein

 

"Nämä Ristot eivät kai voi koskaan sikailla kunnolla tai sortua ryyppäämään. Heidän on oltava varuillaan kuin vakoojat. Rankkaa se on elämä huijareillakin." Näin sanoi Eeva Joenpelto kirjan esipuheessa.

Eeva Joenpelto: Avoin, hellä ja katumaton, 265 s. - ilm. 1991- kansi: Raimo Raatikainen - SSKK/WSOY ******** kirjaston kirja

Pohdin tuokion minkä kirjan valitsisin tähän Joenpelto 100 -haasteeseen. Joitakin kirjailijan teoksia olen lukenut, mutta siitä on aikaa. Omasta hyllystäkin löytyy muutamia, mutta päädyin kirjastoon tutkailemaan mitä siellä olisi. Nappailin hyllystä kirjoja, luin liepeistä sisältöjä ja sen enempää miettimättä päädyin Avoin, hellä ja katumaton -teokseen. Valinta oli oivallinen!

Jo kirjan nimi on erikoinen. Kirjailija kertoo

että nimi ei ollut syntyä millään. - Mutta sitten eräänä aamuna heräsin Punavuoren boksissani kello puoli kuusi, ja siinä se oli. Vähän outo nimi, kolme laatusanaa eikä muuta. Kirjoitin ne sanomalehden laitaan. 

Kuinka paljon nimi viittaa itse tarinaan, se on toinen juttu. Ei nimi ainakaan ole huono. 

Kirjan keskushenkilö Risto Lindqvist on veijari ja pikkurikollinen. Hänen maailmaansa ovat reppufirmat, kuutamourakat ja luottopetokset. Tekijä luonnehtii teostaan yhteiskunnalliseksi trilleriksi ja käyttää ensimmäisen kerran minä-muotoa. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun puoliväliin, Kekkosen valtaannoususta eteenpäin. 

Risto Lindqvist on ollut elokuvateatterin paikannäyttäjänä ja tanssikoulun assistenttina ja ajautunut siitä peltisepäksi ja vielä eteenpäin veijariksi, naistennaurattajaksi ja pikkurikolliseksi. 

Lindqvist on päätynyt kaupungista maalle yhdessä vaimonsa ja pikkutyttönsä Pipsan kanssa. Perhe oli vuokrannut Sarenin tilan mailta mökin, vajan ja verstaan.

Mutta miten ihmeessä mies on kulkeutunut maalle, vaikka tämä todellinen maaseutu masentaa.

- Maalla ei ollut yhtään mitään, väärin, maalla ei ollut mitään mikä ei olisi inhottanut. (...) Mutta pellot olivat kuin miinakenttä, metsät sakeita ja siivottomia ja taas se lehmä ammui. (..) Maa, sehän haisi.

Maallemuutto kadutti, mutta naimisiinmeno ei, ei ainakaan nyt. Vaimo oli päässyt keittäjäksi kouluun, joten kotiin saatiin muutamia roposia. Peltiseppä Lindqvist oli maalannut laudanpätkälle "Täyden Palvelun Peltiseppä" ja laittanut lehteen tekstin: Kaikkea peltisepän työtä, räystäs - ikkuna - piippu, liesikuvut. katot, kourut. Mies oli myös kiertänyt rakennustyömaat tarjoten palveluksiaan, mutta turhaan. Mökin vuokrat alkavat erääntyä. 

Eräänä päivänä Lindqvist kohtaa oudon näyn. Kujaa kopsuttaa hevonen, ratsu ilman perässä kolisevia rattaita. Satulassa istuu mies, jolla on kädessään sapeli, jolla huitoo ojanvarren koria. Ja siinä samassa mies putoaa satulasta. Ei käy kuinkaan, mutta ratsastaja on ympäripäissään. Mies könyää takaisin ratsaille ja jatkaa kiroten matkaa. Peltiseppä on utelias ja seuraa hevosta ja miestä päätyen rakennusryhmän luo. On liitereitä, vajoja, kivinavetta, kanala ja kaksikerroksinen viljamakasiini ja asuintalokin. Rakennukset ovat hylätyn näköisiä, mutta näyttävät muuten hyväkuntoisilta. Ja se asuinrakennus, se on hoidettu ja upea: koristelistoja, lukemattomia ikkunoita ja leveälankkuinen ovi.

Mies on Heikki Saren, joka on ollut hiljainen ja vaatimaton. Koulua oli käytävä koska tulevan sukutilan omistajan oli saatava oppia. Vakaumuksensa mukaisesti Heikki oli toiminut suojeluskunnassa, paikallispäällikkönäkin. Ollut hommissaan pidetty ja tinkimätön, tinkimätön nimenomaan itseään kohtaan.

Sodassakin Saren oli ollut, etulinjalla. Sirpaleita ruumiissaan, mutta mieli ehjänä mies oli palannut kotiin. Ja pitäjänpäällikkönä järjestänyt kokouksia ja vastaillut kysymyksiin.

Heikki asuu tilalla Hertta-sisarensa kanssa. Heikillä oli kyllä ollut naisia, muttei yhtäkään järkevää. Sisarkaan ei ole löytänyt sopivaa puolisoa, vaikka lasta oli syliinsä joskus kaivannutkin. Mutta:

- Sisaruusrakkaus saattoi joskus olla muita rakkauksia suurempi. (...) Veli- ja sisarussuhde oli ainoa varma suhde maailmassa, hyvä tai paha, mutta ilman yllätyksiä.

Palataan peltiseppään, joka oli siis päätynyt Sarenin sisarusten tilalle. Lindqvist näkee, että pihamaalle ilmestyy hieno nainen, jota ympäröi kalliin hajuveden tuoksu. Peltiseppä ei pystynyt arvioimaan vanhoja rakennuksia, mutta hajuvedet hän tiesi. Tanssiassistenttina ollessan hän oli joutunut nuuhkimaan monenlaisia hajuvesiä.

Nainen osoittautuu humalaisen Heikki Sarenin Hertta-siskoksi, jonka Risto oli tavannut omalla pihallaan tehdessään mökin vuokrasopimusta. Lindqvist tarjoaa naiselle apuaan, mutta Hertta-neiti vastaa korskeasti:

- Avuksi? Ette todellakaan. Me, veljeni ja minä, emme tarvitse kenenkään apua. 

No ei sitten ajattelee Lindqvist, kumartaa notkeasti hyvästiksi ja poistuu.

Lindqvist ei kuitenkaan pysty unohtamaan sisaruksia. Tilan toisinaan juhlavalaistu päärakennus kimaltelevine kristallikruunuineen, tilan juoppo isäntä sekä hajuveden tuoksuinen sisar alkavat herättää Riston mielenkiintoa. Voisikohan jotenkin hyötyä sisaruksista? Mieleen putkahtaa idea, hauras ja heiveröinen, mutta toteutuskelponen. 

Sitten isäntä kuolee hämärissä olosuhteissa ja sisar jää yksin talonpitoon. Heikki Saren jättää jälkeensä oudon testamentin. Tästä alkaa Hertta Sarenin ja Risto Lindqvistin välinen kamppailu. Mistä ja miten "kisataan"? Vai voiko voittajaa tai häviäjää ollakaan? Erikoinen ja oivallinen asetelma kuitenkin: huijari ja rikas tilan neiti vastakkain. Mitä peltiseppä on ovelasti juoninut ja miten kisassa käy? Enpäs muuten paljastakaan, jätän lukijalle yllätykseksi. 

Kirjan tarina oli joka suhteessa positiivinen yllätys ja henkilöhahmot loistavia: etenkin peltiseppä perheineen ja sisarukset. Edellisestä kirjailijan romaanin lukemisesta on vierähtänyt jo sen verran aikaa, että olin unohtanut kuinka herkullista tekstiä Joenpelto kirjoittaa. 

Suosittelen lukemaan, on tosi hyvä teos!

Eeva Joenpellon kirjoista sanotaan muun muassa, että niiden teemat ovat oikeudenmukaisuus ja vääryys. Näitä aiheita käsitellessään Joenpelto halusi antaa lukijoille toivoa. Tarinoissa naiset ovat vahvoja ja miehet heikkoja,

Kirjailijan rankkaa elämää (mm. raiskaus, avioero, mielenterveysongelmat, lapsen itsemurha ja toisen pojan syöpäkuolema) avataan mm. Helena Ruuskan teoksessa: Eeva Joenpelto, Elämän kirjailija (WSOY 2015). 

Muita kirjoja Eeva Joenpellosta:

Tiina Mahlamäki: Kuinka elän ihmisiksi? Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva, Suomalaisen kirjallisuuden Seura 2009. 

Suvi Aalto: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi (WSOY 2021)

Jos Eeva Joenpelto kiinnostaa enemmän, niin voi liittyä Eeva Joenpelto -seura an, jonka liittymismaksu on 15 €.

Seuran nettisivuilta löytyy myös kaikenlaista tietoa kirjailijasta.

++++++++

Kirjailija

Eeva Joenpelto, syntyi Sammatissa 17.6.1921 ja kuoli Lohjalla 2004.

Joenpelto käytti myös salanimiä Eeva Helle ja Eeva Autere. Kirjailija sai kuudesti valtion kirjallisuuspalkinnon ja Finlandia-palkinnon vuonna 1994. Joenpellolle on myönnetty 1968 Pro Finlandia-mitali.

Kirjailija on kirjoittanut 26 romaania.

Eeva Joenpelto on testamentannut Sammatissa sijaitsevan kotitalonsa, Vares-Kantolan, WSOY:n kirjallisuussäätiölle ja viimeisessä tahdossa sanotaan, että talossa pitää kirjoittaa romaaneja. Talossa ovat asuneet ainakin Tuomas Kyrö, Mikko Rimminen, Katja Kettu, Aki Ollikainen ja Maritta Lintunen. Viimeksi siellä asui Marianna Kurtto ja syksyllä 2021 taloon muuttaa Tittamari Marttinen. Asumisoikeutta haetaan joka kolmas vuosi. 

Vares-Kantolaan on mahdollista päästä heinäkuussa tutustumaan. Opastetuilla kierroksilla kuullaan tarinoita Joenpellon elämästä, ympäristöstä, kirjallisuudesta ja tutustutaan kirjailijakotiin sekä nähdään myös samalla tontilla sijaitseva lapsuudenkoti ulkoa. Lisätietoja esim. facebook-sivuilta:

Eeva Joenpelto 100

********

Ilmestyneet teokset:

Seitsemän päivää 1946 (salanimellä Eeva Helle) - Tulee sittenkin päivä... 1950 (salanimellä Eeva Autere) - Kaakerholman kaupunki 1950 - Veljen varjo 1951 - Johannes vain 1952 - Kivi palaa 1953 - Neito kulkee vetten päällä 1955 - Missä lintuset laulaa 1957 - Raili 1959 - Syyskesä 1960 - Kipinöivät vuodet 1961 - Naisten kesken 1962 - Viisaat istuvat varjossa 1964 - Ritari metsien pimennosta 1966 - Halusit tai et 1969 - Vesissä toinen silmä 1971 - 

Lohja-sarja: Vetää kaikista ovista 1974 - Kuin kekäle kädessä 1976 - Sataa suolaista vettä 1978 - Eteisiin ja kynnyksille 1980

Elämän rouva, rouva Glad 1982 - Rikas ja kunniallinen 1984 - Jottei varjos haalistu 1986 - Ei ryppyä, ei tahraa 1989 - Avoin, hellä ja katumaton 1991 - Tuomari Müller, hieno mies 1994 (Finlandia-palkittu) - Uskomattomia uhrauksia 2000

Osallistun Avoin, hellä ja katumaton -teoksella Eeva Joenpelto 100 -haasteeseen, #joenpelto100 

Haastetta emännöi Tuija blogissaan tuijata 

Kirjailijan 100-vuotissyntymäpäivänä eli 17.6. Tuija julkaisee jutun, johon on kerännyt kirjasomen ja muiden Joenpelto-lukijoiden kommentteja. Kommentoijien kesken arvotaan viisi Joenpellon romaania, jotka lahjoittaa WSOY:n kirjallisuussäätiö. 

  Eeva Joenpelto 17.6.1921 - 28.1.2004