Haukon ilmaa pijellen kiinni polvistani ja koetan koota ihteni, vaikka pelkään nousta portaat ylös, pelkään astua sisään. Nyt ei auta pelätä.
Romaani omapäisestä Reetasta Kainuussa vuonna 1938. Reeta rakastuu mieheen, jonka kanssa suhde tuohon aikaan ei olisi sovelias.
Äiti oli saanut Kerälän sonnin sorkasta päähän, eikä selvinnyt iskusta.
- Äitin lähtö ei tullut näillä vaaroilla yllätyksenä. Se oli tiijossa, kun äiti oli ite nähny huussin oven oksanraosta, kuinka kaksi mehtikanalintua lensi meijän mökille ja kuinka toinen oli lentäny ylisille, toinen alisille.
Äiti oli kuollut ja isä oli lahdattu jo ennen tytön syntymää ja kun vielä kotikin olisi menossa alta, niin Reetan Vanni-ystävä ehdottaa, että:
- Lähe piiaksi Haikolaan sinäkin.
Ja Reeta lähtee.
Muistelee pirttikoulua, jossa opettaja kehuu lahtareiden lapsia ja ottaa punikkien jälkeläiset silmätikuikseen.
- Se seisotti meijät muitten oppilaitten eessä käet sivuille nostettuna milloin mistäki syystä, vaikka jos joku vahingossa nauro. Nauru ja pelko, ne on lähellä toisiaan.(...) Käet väsyivät melkein heti ja muuttuivat painaviksi ja laskeutuivat väkisin alaspäin.
Reeta tottuu piikomiseen, muttei oikein viihdy Haikolassa, jossa kokee tukahduttavimpana jatkuvan veisuun. Joka ilta on hartaus, jossa kerrattiin kuinka joutavia maalliset haihatukset olivat ja kuinka pitäisi vain valmistella itseään taivaan temppeliä varten.
Vannin Eljas-veli oli myös Haikolassa töissä, renkinä.
- Eljas oli keikahtanut armeijan käytyään valkoisten puolelle. (...) Näytti siltä, jotta Eljas oikein haluammalla halusi astua herrojen paskoihin ja päästä ylemmäs omaa säätyään. Kuvitteli kai, jotta isäntiä nuolemalla hälle avautuisi ovet ties minne.
Eljas on kovin kiinnostunut Reetasta, mutta tunne on yksipuolinen.
- Se on selvä, että outettavampaa olsi, että emäntä alkaisi yleiseksi naiseksi kuin että minä rupeaisin Eljaksen heilaksi.
Reeta ei halua ketään renkiä, jonka kanssa saisi vähintään kahdeksan lasta, jotka aikanaan joutuisivat toisten töihin. Reeta haaveilee komeista talonpojista, muttei täkäläisistä. Toisinaan Reeta unelmoi kaupunkilaispojista ja joskus vähän herroistakin. Suuresta maailmasta, siitä on hyvä haaveilla.
Vanni on toisenlainen tyttö, uskovainen, joka tuntuu tyytyvän siihen mitä on tarjolla, eikä haaveksu. Vanni on miehistäkin toista mieltä. Parasta olisi säästää itsensä Ristukselle ja jollei se onnistu, niin sitten olisi tartuttava niihin tilaisuuksiin joita eteen tuli.
- Onko se niin väliksi ketä sitä kotonaan passaa. Yhtä samaa raatamista se on kumminni.
Reeta lähtee kesän viimeisiin tansseihin, ja sillä reissulla näkee rannalle kokoontuneen porukan. Eräs nuori mies soitti harmonikkaa.
- Liityimme kuuntelemaan soittoa. Ketään ei tuntunut haittaavan, että soittaja oli mustilainen, vaan sen soittamista kuunneltiin ja katteltiin ihaillen. (...) Huomasin, että minua tarkkailtiin. Se oli se soittaja ja se vilkuili minuun päin. Olihan se. Se oli tumma, ja karvanen ja kaunis.
Tuohon aikaan oli tapana, että romanit ja muu kulkuväki kiersi maata. Joku möi astioita, joku villoja. Kuka mitäkin. Romanit kiersivät paikkoja, joista saivat ruokaa lapsilleen. Reetalle tämä on uutta, sillä heidän mökkiinsä kiertolaisia ei oltu laskettu, koska mitään ei ollut milloinkaan yli tarpeen.
- Se (äiti) ei voinut sietää niitä... (...) Silloin harvakseltaan kun nuo tulivat kerjuulle, se laitto raskaasti oven säppiin ja teki sen joka ikinen kerta. (...) Äiti oli monet kerrat varoittanut kuinka mustalaisakat tulevat ja sullovat säkkiin kakarat, jotka eivät viihdy kotosalla.
Haikolassa kiertolaiset viipyivät joskus päivän pari, toisiaan jäivät viikkokausiksi. Emäntä oli mielissään lisätyövoimasta.
Reeta ei ollut ilahtunut. Ei keksinyt mitään puhuttavaa ja lisäksi kulkulaiset aiheuttivat ylimääräistä hommaa piioille.
Uuden porukan mukana oli tullut myös haitarinsoittaja. Samainen tumma ja kaunis, jonka soittoa Reeta oli kesällä rannalla kuunnellut. Tenhoksi poikaa kutsutiin, Reeta oli kuullut. Haitaripoika ei hymyile, ei tule esittäytymään eikä edes katso päin.
Reeta viehättyy silti.
- Tenho istuskeli penkillä ja terotteli veihtiä. Se tuijotti vain veihtijään ja minä sain katsella sen kauniita kulmia uusista suunnista. (...) Tenho oli kuin kuu keskellä päivää kirkkaan sinisellä taivaalla, siinä se olla kellotti niin nättinä ja outona.
Reeta koettaa olla Tenhon saatavilla. Käy tiuhaan pihalla, hakee vettä, lakaise lunta pihateiltä. Tenho varmaan älyää mitä Reeta touhuaa, muttei välitä.
Eljasta korpeaa, sillä häneltä oli viety jutuniskijän paikka ja Reetakin näyttää ihastuneen tulijaan, vaikka oli pentuna mustilaisia pelännyt.
Kauanko Reetan pitää tehdä itseään tykö ennen kuin Tenho tajuaa, tai haluaa tajuta. Reeta miettii:
- Jos lähtisin Tenhon matkaan, eessä oisi elämä ilman kaikkea, minkä oon oppinu tuntemaan.
- Tiiätkö Tenho, minä en jaksa enää olla täällä. Sinä voit ottaa minut kyytiin ja viiä pois.
Ei tuo vastannut mitään.
- Ota minut kyytiin vaan ja vie, toistan.
- Mihin kyytiin? Ei minulla oo kyytiä. Ei minulla oo mitään omaa.
- Minä voisin olla.
Miten lopulta käy? Huoliiko Tenho Reetan kiertolaisten mukaan? Vai toimisiko Reetan ajatus, että he lähtisivät kaupunkiin ja menisivät rikkaille töihin? Helppoa ei se tulisi olemaan, sillä aika valtaväestöön kuuluvan naisen ja kiertävän romanimiehen suhteelle ei ole otollinen.
Reeta on nainen, joka haaveksii toisenlaisesta elämästä ja rakkaudesta. Reetan lapsuudenajan ystävä, Vanni, ei puolestaan haikaile ja yrittää puhua ystävälleen "järkeä". Miksi unelmoida muusta, kun tuleva aviomieskin olisi tarjolla. Eljas on aina ollut kiinnostunut Reetasta ja olisi valmis perustamaan perheen. Eljas on kuitenkin Reetasta liian tavallinen ja Tenho on jännittävä.
Kirjailija kuvaa hyvin kahden erilaisen ystävyksen sekä kahden eri maailmasta kotoisin olevan nuoren miehen ajatusmaailmoja. Eljas ei ymmärrä miksei Reeta halua huolia häntä.
Hyvin on myös kuvattu elämää Haikolassa, jossa valtaväestöläiset asuvat ja tekevät töitä samalla tilalla romanien kanssa.
Yleensä en erityisemmin pidä murteella kirjoitetuista kirjoista, mutta Kaikkeus on meidän-romaaniin Kainuun murre sopi oikein hyvin ja oli helppolukuista.
Hyvin kirjoitettu, sydäntäsärkevä ja vahva tarina vaietusta aiheesta. Hieno esikoisteos!
Rakkaus on ankara ja lempi kova, siihen kuolee seisaalleen ja silmät jäävät selälleen.
++++++
Kirjailija
Liisa Louhela, synt. 1986. Kotoisin Kainuusta ja asuu Hailuodossa
*******
Ilmestyneet teokset:
Kaikkeus on meidän 2021
Kommentit
Lähetä kommentti