Martha itki. Vain vasemmalla silmällään, oikea pysyi kuivana. Hän pystyy itkemään vain yhdellä silmällä. Hän oli ollut vasenitkijä niin kauan kuin olin hänet tuntenut.
Betty on Roomassa reissulla, jota oli harkinnut kymmenen vuotta. Olisi tarkoitus mennä tiettyyn vuoristokylään jättämään hyvästit eräälle henkilölle, joka tosin oli ollut kuolleena jo kauan.
Betty ei kuitenkaan ehdi lähteä Roomasta eteenpäin, sillä Saksasta tulee puhelu, hänen ystävänsä Martha soittaa.
Betty ottaa ensimmäisen mahdollisen lennon ja palaa kotimaahan. Mistä on kyse?
- Isäni, on yksi helvetin kusipää.
No, siinä ei ole mitään uutta, sillä Kurt oli ollut poissa Marthan elämän ensimmäiset kolmekymmentä vuotta. Äiti oli jättänyt isän, joka muutaman alkoholin huurruttaman vuoden jälkeen oli avioitunut uudelleen.
- Marthan isä oli viime vuosina, sen jälkeen kun hänestä oli tullut vanha ja leski, soittanut Marthalle kerran viikossa. Syöpädiagnoosin jälkeen kaksi kertaa viikossa.
Isän ja tyttären välinen suhde oli parantunut ja nyt kun kuolema kolkuttaa, isä tarvitsisi apua.
- Hän kuolee Betty. Ja minun pitäisi kyyditä hänet.
- Miten niin kyyditä?
- Sveitsiin. Hänellä on aika ensi viikolla.
- Mikä aika?
Kyllä, juuri se aika. Aika eutanasiaan. Ongelma on vain se, että Martha ei suostu ajamaan autoa eikä halua miestään Henningiä samaan autoon isänsä kanssa.
- Henning halveksii isääni, kuten tiedät. Hän joutuisi pitämään ratista kiinni hampaillaan, jottei huutaisi isälle koko ajan.
Betty epäröi: Mitä matkalla pitäisi puhua? Mitä syötäisiiin? Pystyisikö hän ylipäätään vielä syömään? Saisimmeko kuunnella musiikkia? Pitää kaunista maisemaa kauniina? Mitä helvettiä sai haluta viimeisinä päivinä ja tunteina?
Naisten pitäisi hakea Marthan isä Hannoverista ja ajaa sitten Sveitsiin Kurtin vanhalla Golfilla. Mikään muu auto ei tule kysymykseen, sillä Golf on hänen kaverinsa. Isä on joka toinen viikko mennyt istumaan autoonsa ja juonut oluen sen (siis auton) kanssa. Ei, mikään toinen auto ei kelpaa.
Ja kun Martha kauniisti pyytää ja itkee vasemmalla silmällään (erikoinen taito), niin Betty suostuu kuljettajaksi ja näin kolmen henkilön taival kohti Sveitsiä alkaa. Matkasta kehkeytyy värikäs ja vähän pelottavakin, sillä Kurt yskii verta takapenkillä. Pääsisivätkö he ajoissa perille? Ja kun Kurtin alkaa tehdä mieli huoltoasemamakkaraa reilulla sinappikuorrutteella niin olihan miehen saatava haluamansa.
- Yhtäkkiä minua pelotti, ettemme selviäisi Sveitsiin asti, ettemme pääsisi perille terveinä.
Kun päämäärä lähestyy, isällä onkin yllätys.
Tämä on kertomus tyttäristä, mutta etenkin isistä. Erilaisista isistä. Bettyllä oli periaatteessa ollut vain kolme isää: Pasunisti oli hyvä isä, Sika oli paha ja lihallinen oli Se Jochen, nykyään vain mukava setä. Paras isä oli ollut Pasunisti, peliriippuvainen italialainen machomies, jota Betty oli rakastanut hullun lailla.
Nelikymppiset Betty ja Martha ovat tunteneet toisensa parikymmentä vuotta ja eläneet erilaista elämää. Martha on aviossa, vaikka on ainakin kymmenen kertaa yrittänyt jättää miehensä. Betty oli aina pystynyt puhumaan ystävänsä ympäri. Ehkä elämä on nyt asettumassa uomiinsa sillä pariskunta on päättänyt yrittää lasta.
Masennukseen sairastunut Betty puolestaan ei ole halunnut perhettä. Eikä oikeastaan kotiakaan. Betty matkustaa paljon ja ihastuu vääriin miehiin. Betty on kirjailiija, tavallaan, sillä hän on kirjoittanut vain yhden kirjan.
Matkan aikana naisilla on aikaa puhua monista asioista sekä pohtia mennyttä:
- "Ei minua huvita puhua siitä", sanoin. "Miehistä."
-"Okei. Ei minuakaan. Tylsäähän se onkin."
-"Sitä tehtiin jo kymmenvuotiaana. Aina puhuttiin pojista. Aina oltiin onnettomia. Niin saumatonta. Ensin puhutaan kolme, neljä vuosikymmentä miehistä ja sen jälkeen puhutaan sairauksista.
Tyttäret-kirja kertoo naisten matkasta itseensä, vanhempiinsa ja menneisyyteensä. Millaista isänmallia naiset ovat saaneet? Bettyn isät ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin ja Marthan isä oli ollut poissa ensimmäiset kolmekymmentä vuotta. Ehtisivätkö Martha ja Kurt vielä tutustua toisiinsa paremmin? Betty on myöhässä, sillä se isä, josta oli pitänyt, on kuollut. Mutta miehen haudalla käynti saattaisi rauhoittaa mielen. Nyt voisi uudelleen koettaa päästä siihen vuoristokylään, jonne oli aikaisemmin matkalla kun puhelin soi.
Naiset kuvittelevat aluksi ajavansa vain Sveitsiin, mutta kuinka ollakaan, matka jatkuu. Tarinassa seurataan naisten ajoa Euroopan halki, aina Kreikan Lofkesin saarelle asti. Matkan aikana kaikki ei aina suju kuten on suunniteltu, muttei sen väliä, sitten tehdään toisin. Loppujen lopuksi molemmille naisille reissun tapahtumat taitavat tulla yllätyksinä ja niin kyllä lukijallekin.
Kirja on surullisen hauska tai hauskan surullinen, miten vain. Tarinassa on liikuttavia asioita, mutta Fricke osaa kirjoittaa niistä pilke silmäkulmassa.
On vaihtelua lukea välillä saksalaista kirjallisuutta, johon Kustantamo Huippu on erikoistunut. Pidin kirjasta sekä sen suomennoksesta (Anne Kilpi).
Teos on saanut Baijerin kirjallisuuspalkinnon, eikä suotta. Kirjasta ollaan myös tekemässä elokuvaa.
Halusin juosta kilpaa, kilpajuoksua ajatuksia vastaan, niin pitkään, etten enää kuulisi muuta kuin omat askeleeni, hengitykseni vain. Sisimpäni ei saanut rauhaa.
+++++++
Kirjailija, HAM.LIT-kirjallisuusfestivaalin ohjelmajohtaja
Lucy Fricke, synt. 1974 Hampurissa ja asuu Berliinissä. Fricke työskenteli vuosia elokuvien parissa.
*******
Ilmestyneet suomennokset:
Tyttäret 2020
+ kolme aiemmin ilmestynyttä teosta.
En lue vielä postaustasi, sillä kirja odottaa lukemista kaapin päällä :)
VastaaPoistaOdotan mielenkiinnolla mitä sinä kirjasta sanot.
Poista