Meillä Ylängöllä kaikki on niin hyvin kuin olla voi, koska Rannikko pitää meistä huolta ja suojelee meitä kuin lapsiaan. Me kärsisimme nälästä ja kauheista taudeista ilman Rannikkoa ja sen mahtavaa Merenpään kaupunkia.
Suomessa eletään aikaa kaksituhattaluvun puolivälin tietämissä. Veden lämpeneminen ja mannerjäätiköiden sulaminen nostivat vedenpintaa peittäen maan rannikkokaupungit. Helsinkiä ei ole enää, on Merenpää. Ei ole Turkua, Oulua, Poria, Vaasaa eikä Hankoakaan. Salo on, Järvenpään kylä ja muutamia muita sisämaan kaupunkeja. (Kts. kirjan kannen kartta).
Suomi on jakaantunut kolmeen osaan: Rannikko, Ylänkö ja Pohjoinen. Rannikolla asuvat etuoikeutetut kansalaiset, jotka pääsevät lääkäriin tarvittaessa ja saavat hyvää terveellistä ruokaa päivittäin. Rannikon ja Ylängön välissä on muuri, jonka portti on lukossa eikä ylänköläisillä ole asiaa toiselle puolelle. Ylängöllä ei ole nettiä eikä edes sähköä. Siellä tehdään ruumiillista työtä.
- Rannikon puolelta kyllä käydään tällä puolen antamassa ohjeita ja tarkkailemassa, miten vilja kasvaa ja lehmät voivat, hakemassa maitoa, viljaa, ja lihaa ja maksamassa meille taskurahaa vaivojemme palkaksi.
Toripäivänä portti aukeaa ja tällöin ylänköläiset saavat tulla muurin kupeeseen myymään tuotteita, mutta vartijoiden silmien alle.
Kolmannessa Suomen osassa eli Pohjoisessa, muurien ulkopuolella asuvat ihmiset saivat tulla toimeen miten parhaaksi näkivät. Pohjoisen asukasmäärä ei ollut tiedossa, eikä sillä ollut mitään merkitystä. Ainoa yhteiskuntaa hyödyttävä asia oli, että Pohjoinen tuotti vähän poronlihaa ja puutavaraa Rannikon tarpeisiin.
Ylängöllä asuvat Kaisla, Maaria, Taavetti sekä kylän opettaja Unna, ja hänen poikansa Joakim.
Unna on yhdeksäntoista vuotta sitten ilmestynyt kylään, eikä kukaan Rannikolla tiedä minne Unna on kadonnut. Tullessaan Unnalla oli mukanaan Joakim, kaksonen. Toinen lapsi oli syntyessä otettu pois ja jäänyt Rannikolle. Äiti ei edes tiedä mitä sukupuolta Joakimin kaksonen on.
Kylän nuoret pohtivat mihin ammattiin voisivat ryhtyä? Viljelijöiksi, käsityöläisiksi, vartijoiksi, kalastajiksi vai metsästäjiksi. Jollei kelpaa mihinkään näistä, niin päätyy kulkijaksi, vaeltamaan.
Rannikolla asustavat mm. Aino, Johannes, Eetu, Sebastian ja Sofia. Heillä on laitteet, joilla voivat kommunikoida toistensa kanssa tekstiviestinomaisesti. Lisäksi laitteet jakavat informaatiota ja ohjeita:
- On hyvä vierailla vanhempien luona. Nuorten velvollisuus on pitää yhteyttä lapsuudenkotiinsa, vaikka käynnit saattavatkin joskus tuntua raskailta.
Eräänä päivänä Ylängön kylään saapuu nuoria rannikkolaisia: Sofia, Eetu, vartija ja Sebastian. Mitä asiaa heillä mahtaa olla?
- Jokainen, joka on työhön kykenevä, voi ilmoittautua Rannikon hommiin. Niitä riittää uudessa laitoksessa. Työ on siistiä eikä ollenkaan raskasta. Palkkaa maksetaan, kunnon palkkaa. Viikonlopuiksi pääsee kotiin käymään.
Mistä nyt tuuli puhaltaa? Yläköläiset kelpaisivat muka muurin taakse töihin. Rannikolla on kuulema työvoimapula ja työ olisi komponenttien kokoamista sisähallissa. Pienen epäröinnin jälkeen halukkaita alkoi ilmaantua ja lopulta jonossa oli yli sata kyläläistä.
Jossain vaiheessa hallissa työskenteleviä alkaa ihmetyttää työ, joka onkin rankempaa kuin mitä oli annettu ymmärtää. Ja öisin pitää olla lukittujen ovien takana. Taavetti alkaa pohtia.
- Mitä me oikein tehhään täällä töissä? Mistä meille maksetaa? Mei olla täälä ainakaa siks, että joku tarvittis näitä osia.(...) Minkä takia meillä teetetään turhaa tyätä? Mitä nää Rannikon tyypit meistä tyälaisistä tahtoo?
Lisäksi "työnjohtajilla" on nappi korvassa, jonka kautta puhuvat ja kuuntelevat sekä infoavat työläisten tekemisistä:
- Työntekijä numero kolmekymmentäkaks ei saavuta tänään tavoitettaan. (...) Kolmekymmentäkaksi osoittaa turhautumisen merkkejä.
Mistä on kysymys? Olosuhteet olivat pikkuhiljaa kiristyneet ja lopulta ylänköläiset päättivät ryhtyä lakkoon. Osa väestä on palanut loppuun, mutta missä he muuten ovat nyt? Myös muurin olemassaolo kyseenalaistetaan.
- Muuri on rakennettu jakamaa kansa kahtia. Toisella pualella muuria eletään herroiks, ja tällä pualella raataminen on meitin jokapäiväinen osa.
Miten työtaistelussa käy? Miksi ylänköläiset on tuotu raatamaan Rannikon puolelle? Tilanne kärjistyy ja näyttää vahvasti siltä, että Suomessa on nyt alkamassa toinen sisällissota?
- Taistelutahto on kova ja kansa ottaa nyt vallan käsiinsä. Jo riittää sorto! Tasa-arvo, veljeys ja vapaus siintelee toivon valona mielissämme kohti oikeudenmukaista yhteiskuntaa!
Kirjassa on useampia kertojia sekä Rannikon puolelta että Ylängöltä ja jokainen heistä kertoo tarinaansa, omalta kantiltaan ja omalla murteellaan:
- Esim. roisipuheinen ja hieman kevytkenkäinen Kaisla puhuu murretta ja kertoo Rannikon työstään:
-"Minen oo ressistä tiänny mitää aikasemmi, kova tyä on kovaa tyätä ja sejjälkee levätää, mutta ny tuntuu, ettei toivu illassa eikä ees viikonlopussa."
Paljonko tavallinen ihminen pystyy vaikuttamaan ja mitä ihminen on valmis tekemään puolustaakseen läheisiään ja arvojaan? Tarinan ihmissuhteet ovat mielenkiintoisia: poika, jota kaksi tyttöä rakastaa ja äidit ja pojat. Miltä tuntuu päästää oma poika kukistamaan kapinaa.
Henkilöhahmot ovat erilaisuudessaan hyviä. Esimerkkeinä äidit Unna ja Aino.
Unna, joka oli siirtyessään Rannikolta Ylängölle menettänyt toisen kaksosistaan.
- Olen tehnyt itseni kanssa rauhan siitä, kuka minun toinen lapseni on. Se voisi olla kuka tahansa nuori menrenpääläinen.
Löytyykö lapsi?
Tai Rannikon puolella asustava äiti, Aino, joka pohtii toisenlaisia asioita. Hän miettii merenpinnan tason nousua ja vanhoista kirjoista lukemiaan tietoja siitä kuinka paljon elämää vesissä ennen oli, pyöriäisiä valaita ja hylkeitä.
- Ei, eivät ne varsinaisesti liity työhöni veden laadun tarkkailussa, mutta harhauduin niiden pariin ja olen ihan hurmioitunut... (...) Se oli ihmeellistä.
Plussaa ovat myös erilaiset luvut. Millaista Ylängöllä oli vuosina 2032-2038, kun entiset elinkeinot katosivat ja muuri rakennettiin. Tuolloin Suomen asukasluku oli 2,1 miljoonaa. Ote on luvusta: Suomen lähihistorian ja yhteiskuntaopin kirja, Rannikon koulun opiskelijoita varten.
Tai romaanin lopussa äidin ja pojan kirjeet:
- Poika: Äiti, toivottavasti tämä kirjelappunen löytää sinut, missä sitten oletkin. Toivon sydämestäni, että olet turvassa.
- Äiti pojalle: Olit helppo lapsi, mutta kai kaikilla lapsilla oli on omat omituisuutensa. Sinä olit liian kiltti.
Hyvin kirjoitettua tekstiä, kuvailevaa, pohdiskelevaa, välillä "rumaa" ja toisinaan kaunista. Jotenkin pelottavaa kirjassa oli se, että tarina sijoittuu niin lähitulevaisuuteen.
Pidin kirjan aiheesta, joka pisti ajattelemaan ilmaston lämpenemistä, merenpinnan kohoamista ja sen seurauksia. Luonto muuttuu ja me ihmiset sen mukana.
Kivi kitukoon, ei Kaisla.
Kallio kaatukoon, ei Kaisla,
ei kaunis Kaisla!
(Unnan sanat Kaislalle)
+++++++
Kirjailija, opettaja
Ilona Tomi, synt. 1957 Ähtärissä, asuu Sastamalassa Häijään kylässä.
*******
Ilmestyneet teokset:
Lastenkirjat:
Hirvikansan lapset 2012 - Kitis kiira metsään 2014 - Punaisen kaulaliinan tapaus 2015 - Suden lahja 2016
Muut:
Palo 2016 - Leenanniitty 2015 - Muuria ei ole 2020
^^^^^^^^^^^^
kirjarouvanelamaa.blogspot.com
https://www.facebook.com/kirjarouvanelamaa/
Insta: #pirittaolen
Pinterest
Twitter
kirjarouvanelamaa.blogspot.com
https://www.facebook.com/kirjarouvanelamaa/
Insta: #pirittaolen
Kommentit
Lähetä kommentti