Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille - kauno

Mutta odota äiti, vielä yksi juttu!
Vielä yksi, vielä tämä: Sinä olit ensimmäinen asia, joka minulle tapahtui
mutta et viimeinen.

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille, 299  s. - ilm. 2019 - ulkoasu: Jenni Erkintalo - WSOY ******** kirjaston kirja

Kirja on kertomus elämästä, kuolemasta, sairastumisesta, hylkäämisestä, surusta ja toivosta. Kirja, jossa tytär muistelee muistisairauteen sairastunutta ja kuolevaa äitiään ja lopulta sairastuu itsekin.

Meiju Niskalan äiti sairastui 55-vuotiaana aivoja rappeuttavaan Lewyn kappale-tautiin. Koska mm. Kelassa ei tunnistettu sitä, diagnoosiksi kirjattiin Alzheimer.
Äidin sairastuminen oli niin suuri järkytys ympäristölle, että ihmisiä alkoi kadota ja ensimmäisenä lähti "kalakaveri" eli äidin mies.
- Ensimmäisenä hävisi kalakaverisi, nopeasti ja näyttävästi päivänä, jolloin olit luonani toisessa kaupungissa.
Lähdön jälkiä: seinien tyhjät taulunpaikat, lattian tyhjät matonpaikat ja astiakaappiien tyhjät hyllyt.
Mökiltäsi hävisi sänkysi ja nukenkehtoni.

Ihmisten kaikkoamien oli tyttärelle suuri järkytys, sillä myös iso osa ystävistä hävisi ja sukulaiset loittonivat.
- Olit kerännyt ympärillesi niitä, jotka tarvitsivat sinua terveenä ja valoisana.... Kun et enää voinut vastata muiden tarpeisiin kuten aiemmin, sinusta tuli tavallaan petturi, hylkääjä.

Niskala järjesti yksityisen kotihoidon äidin säästöillä ja toimi itse osa-aikaisena omaishoitajana. Niskala matkusti kerran kuussa viikoksi äitinsä luokse Keski-Suomeen. Tänä aikana tytär yritti helpottaa äidin oloa kaikin tavoin. Lisäksi:
- Vein sinua teatteriin, konserttiin, manikyyriin ja kauppaan.
Joskus meitä katsottiin pitkään, kun yritit istua katsomossa vahingossa jonkun syliin, tai kaupassa haukkasit tomaatista palan jo ennen kassoja.

Kun äiti täytti 60 vuotta, oli säästöt kulutettu eikä muita hoitovaihtoehtoja ollut kuin hoitolaitos.
- Hoitolaitos tarkoitti tilaa, johon tultiin elävänä ja josta lähdettiin kuolleena. Hoitolaitos oli loppusijoituspiste ennen hautausmaata. Hoitolaitoksen seinillä ei ollut jumppatehtäviä eikä tauluja, eikä juuri muutakaan. 
Oma huone oli sentään ja sinne sai tuoda omia tavaroitaan.

Viikko takaperin olit vielä leiponut pannukakkua ja nyt elettiin toisenlaisissa oloissa:
- Oli rutiineja ja sopimuksia, jotka kavensivat, litistivät, salpasivat, löivät näpeille ja muistuttivat siitä, että olet sairas.

Tytär suuttuu kun laitoksessa ei saisi tehdä mitään. Kyllä pitäisi olla lupa edes johonkin.
- Kaapit laitettiin lukkoon, ettei pääsisi kuluttamaan aikaa niiden järjestämiseen.
Jos ei saa tiskata, ulkoilla, eikä pysty lukemaan, niin kyllä ihmisen täytyy saada järjestellä sukkia vinoriveihin ja ripustaa pikkuhousuja henkareihin, asetella paita pöytäliinaksi ja juoda kukkamaljakosta hörppy vettä.

Sitten vaarikin menehtyi. Niskalan mies jätti ja ilmoitti asiasta samoihin aikoihin kuin äiti kuoli. Seurauksena kaikesta tapahtuneesta  tuli oma vakava sairastuminen, joka johti sairaalaan, psykiatriseen hoitoon
- Jos suru ei pääse pois, alkaa ruumis puhua.
- Mieleni on rikki, koska tapani olla olemassa ei enää toimi. 
- Olen F49.I, post-traumaattinen stressioireyhtymä. 

Onneksi Niskalan läheltä löytyi ihmisiä, jotka auttoivat. Näitä ystäviä Niskala kutsuu iilimadoiksi.
- Vielä on kuitenkin näitä puoliksi tuttuja ihmisiä, naapureita ja naapurin tuttuja, jotka tuovat ruokaa, lehtiä ja soittavat sinnikkästi ovikelloa.

Pikkuhiljaa alkoi myös Niskalan toipuminen.

Sata kirjettä kuolleelle äidille on rehellinen ja avoin kertomus kuolemasta, tunteista, jopa vihasta.
Kertomus, joka pakahduttaa ja ravistaa. Onhan kirjassa vähän toistoakin, muttei se haitannut, sillä tämä on hyvä kirja. Välillä tuli tippa silmään. Muistot omasta äidistä... ja muistot oman äitini puhelinmuistiosta.
Teksti on kirjoittu poikkeavaan muotoon, sillä sivuilla on tekstiä eri määriä, joillakin vain kolme  riviä:
Hiljaisuus
uusi hiljaisuus
toisenlainen uusi hiljaisuus

Pidin kirjasta, sen lohduttomuudesta huolimatta, sillä jossain kohden alkaa näkyä jo valoa.

Mutta lepakot laulavat rakkailleen, valaat laulavat kuusi kuukautta vuodessa ja kirahvit hyräilevät öisin.

+++++++
Kirjailija, esitys- ja kaupunkitaiteilija
Meiju Niskala, synt. 1978 Multialla. Kirjailija tuottaa korkeatasoista monialaista taidetta julkisiin tiloihin ja ihmisten lähelle. Teokset käsittelevät merkityksellistä elämää, ihmisyyttä ja yhteiskuntaa.
(Lähde: Meiju Niskala & People kotisivut)

Meiju Niskala Helsingin Kirjamessuilla syksyllä 2019.
(ⓒPiritta's photo)

- Ystävältä, joka on kuvanveistäjä (Paavo Halonen), olen tilannut hatun, jonka päällä istuu täytetty lintu. Kun ei ole sinua, koiria eikä miestä ulkoilutettavana, on sentään täytetty lintu. Halusin joutsenen, joutsenet laulavat suloisesti kuolleessaan, niin Leonardo da Vinci on väittänyt, mutta ystäväni, realisti, totesi, että närhi on tarpeeksi. "Täytyyhän sinun päästä liikkumaankin tämän kanssa."

*******
Ilmestyneitä teoksia:
Olet tässä (Turku) 2006  - Juhlapäiväkirja 2007 - Kalenteri arjen löytöretkeilijälle 2011 - Leikki vieköön  2014 - Sata kirjettä kuolleelle äidille 2019 (esikoisromaani)

Sata kirjettä kuolleelle äidille nousi ylivoimaiseksi yleisön suosikiksi Varjo-Runeberg -äänestyksessä helmikuussa 2020. Onnittelut!

Lisäksi Selma Vilhunen valmistelee elokuvaa, joka pohjatuu ko. kirjaan.

P.S. Lintu on tärkeä Niskalalle, joka kehitti maanisen suhteen lintuihin. Ostin lintuaiheiset pussilakanat ja leipälautaset. Räpyttelin lintuvenytyksiä. Kuvittelin olevani lintu. 
Helsingin Kirjamessuilla Meiju Niskalan haastattelun aikana kirjailijan takana lavasteissa lensi lintu, oikea pikkulintu.

^^^^^^^^^^^^
kirjarouvanelamaa.blogspot.com
https://www.facebook.com/kirjarouvanelamaa/
Insta: #pirittaolen
Pinterest
Twitter

Kommentit