260 s. ilmestynyt 2018
- kansi: Ilkka Kukko
Karisto
- kirjaston kirja
- Anne Vuori-Kemilä, synt. 1958, varttunut Pohjois-Suomessa, asuu Helsingissä
- kirjailija
Huoneessa tuoksui sama, mielisairaalan tukala ilma ja vanha hiki. Vähän oli onneksi eksynyt jonkinlaista pesuaineen hajua joukkoon. Tila oli ahdas, tuolit niin kapeat, että ne puristivat lonkkia. Lyhyempi ja vanhempi poliiseista asettui vastapäätä. Paksu poliisi kröhi kurkkuaan ja sanoi nimensä. Kuulin vain loppuosan "ttu".
Kai, ei enää nuorukainen, muttei keski-ikäinenkään, on mielisairaalassa, jossa seuraa kaikenaikaa hoitajien ja toisten potilaiden touhuja:
- Iltapalalla juusto loppui kesken. Ei ihme, vastatullut miespotilas kahmi neljä palaa. Minulle jäi makkaraa joka maistui jauhoille. Sanoin osastonhoitajalle, että työ pitää tehdä paremmin, valvoa tasapuolisuutta, että asiakaskokemus on tärkeää.
Samalla Kai miettii menneisyyttä ja ystävyyttään Tonin kanssa. Oikeastaan ainoan ystävänsä.
Lisäksi syy miksi on joutunut mielisairaalaan on hieman epäsälvä.
- Muistatko sairaalaan tulosta mitään? Pentikäinen (hoitaja) kysyi tunnutellen.
- Vain muistamisen arvoiset asiat kannattaa painaa mieleen.
Pentikäisen kulmakarvat kohosivat....
...- Siskosi toimitti sinut tänne. Oli ollut huolissaan, Pentikäinen selitti.
- Entä muistatko tapahtumista ennen tänne tuloa?
Kysymys nostatti ilkeän olon. Yritin hengitellä kevyesti ja pitää naaman tavallisena.
Kai kelaa sairaalassa lapsuuttaan, joka ei ole ollut ruusuinen millään tavalla. Siru-äidillä oli niin paljon ongelmia, että lopulta lähti.
- Aluksi odotin ja juoksin joka aamu tarkistamaan nukkuiko äiti makuuhuoneessa mutta äidin puoli sängystä oli tyhjä.
Kai jäi asumaan juopottelevan isäpuolensa Veijon kanssa. Kurja lapsuuskoti oli ainakin yksi syy siihen, että Kai oli pahasti koulukiusattu:
- Kusilöyhkäpaskahousu, Savela huusi. Ja nauroi päälle toisten kanssa. Koulun jälkeen ne ottivat repun ja uittivat sen ojassa, uups, ja tyrkkäsivät minut perään. Onneksi oli matalaa.
Kun ne olivat menneet, yritin puhdistaa kuraa housujen polvista. Kangas oli imenyt ravan ja märkyyden eikä se irronnut vaikka hankasin.
Terttu oli siskopuoli Marian isoäiti, joka joskus kävi kylässä ja kyseli Marian koulumenestystä sekä toi tytölle syntymäpäivälahjoja.
- Minullekin joskus jotain, enimmäkseen sukkia. Kerran sain hienon keltaisen pikkuauton, vaikka en ollut sukulainen.
Äidin lähdön jälkeen Terttu tuli kerran käymään ja halusi puhua Veijon kanssa. Tapahtuisiko nyt jotain?
- Välillä kuului miten Veijo yritti saada sanojaan väliin mutta Terttu ei piitännut.
- Tuommoisestako muka esikuvaksi nuorelle. Entinen juoppo ja toistaitoinen, eikä sukua. Lapsi tarvitsee elämään ryhtiä, kristillistä rakkautta ja äidillistä huolenpitoa. Kylliksi on jo ruokotonta elämää nähnyt.
Koettaa nuoruus ja mukaan kuvioihin tulevat ensimmäiset kännikokeilut, tupakanpolton opettelu, oluen varastaminen kaupoista ja Tonin tyttöystävä. Tulee aika, jolloin Tonia ei huvita,
- Ehdotin, että varastettaisiin vene, varmaan löytyisi jostain, laskettaisiin koskea alas tai jotain. Toni ei innostunut. Kysyin, että muistiko se Emäsalon sillan ja hypyt. Toni kohautti olkapäitään.
Mahtaa ylipäätään tuntua masentavalta kuulla koko elämänsä ajan epämääräisiä lausahduksia:
- en ehdi, en pääse, soitellaan, mitäs äijä, onko asiaa, spanieli, onko asiaa, ehkä myöhemmin sitten, näissä oloissa.
Kain ja Tonin "ystävyys" jatkuu lapsuuden ja nuoruuden halki, kunnes Tonille tapahtuu "jotain".
Tämä juonenhaara on kirjassa kirjoitettu dekkarimaiseen tyyliin, eli lopussa asiat selviävät.
Vuorotellen kuvataan Kain nykyoloa sairaalassa, elämää sairaalan jälkeen ja menneisyyttä.
Kai on tarinan kertoja. Teksti on rikasta ja raikasta:
- Äitiä alkoi naurattaa, nauru oli jotenkin liian isoa, ei meinannut mahtua suuhun tai katolle.
Tai:
- Naisella oli hennot luut ja isot silmät, tuli mieleen joku eläin, kauniisti liikkuva ja vähän säikky. Se hämmensi puuroa, vaikkeivät eläimet paljon hämmentele, ja näytti jostakin tutulle. Väsähtäneen vaaleanpunaisessa ja muodottomassa aamutakissa on paha mennä näyttämään itseltään.
Vuori-Kemilä käyttää myös normaalien etu- ja sukunimien sijaan kuvailevia nimiä, kuten:
- Rumatukkainen, Hymyilijä, Takatukka, Pikkumies.
Romaani on hyvin kirjoitettu, vaikka aihe onkin surullinen. Etenkin Kain lapsuusajan kuvaukset ja niistä varsinkin koulukiusaamiset koskettivat. Tekstistä näkee, että Vuori-Kemilällä on tämän tyyppisestä hoitotyöstä kokemusta. Surullisesta sävystään huolimatta pidin kirjasta ja toivon, ettei jää ainoaksi.
P.S. Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta voi selvitä, mutta se jättää ihmiseen elinikäiset arvet.
- Kiusaaminen on yhä tabu. Kukaan ei halua leimautua tai tulla näkyväksi ongelman kanssa. Moni ihminen kertoo kokeneensa rankkaa kiusaamista vasta sitten, kun se on alkanut vaikuttaa terveyteeen. Kaikki eivät edes silloin uskalla puhua. (AL 9.8.2018)
Pakkanen kipristeli poskia ja tuoksui kirpeältä, erilaiselta. Käännyin kohti tietä, kauempana näkyivät junaraiteet. Oksien päissä erottui lihavia silmuja vaikka maa puiden juurilla on vielä jäässä. Kattojen yltä naakkaparvi lehahti ilmaan, kurotuin nähdäkseni niiden lennon. Parvi suuntasi kohti siltaa ja kaupunkia.
+++++++++++++++
Pari sanaa kirjailijasta;
Anne Vuori-Kemilä on työskennellyt myös psykiatrisena sairaanhoitajana, opettajana ja työnohjaajana.
Tärkeitä asioita ovat perhe, luonto, kohtaamiset tuttujen ja outojen kanssa sekä suklaa.
(Lähde: Karisto)
***********
Ilmestyneet kirjat:
Taivas ilman reunoja 2018 (esikoisteos)
Lisäksi Vuori-Kemilä on yhteistyössä muiden henkilöiden kanssa kirjoittanut ammattikirjallisuutta, mm. kuntoutumisesta, masennuksesta ja lähihoitotyön etiikasta.
Kommentit
Lähetä kommentti