Itku alkoi nousta hyökyaaltoina, upposin siihen kun se löi rantaan, miten hirveä voima on, miten se imaisee mukaansa takaisin merelle, jos ei pidä varaansa.
Karoliiinalla pitäisi tällä hetkellä olla kaikki hyvin. Eron jälkeen elämä on asettunut uomiinsa ja suhteet ex-mieheen ja tämän puolisoon toimivat. Viisitoistavuotias Lumi on joka toisen viikon isällään ja joka toisen äidillään. Työ autoliikkeen sihteerinä on mukavaa ja ympärillä on hyviä ystäviä.
Uusi, isompi asunto olisi kiva, kaksiosta kolmioon, äidille ja tyttärelle omat huoneet. Tuumasta toimeen.
- ... meillä on myyntiajat yleisesti korkeintaan kolme kuukautta sopimuksen solmisesta, tällä alueella vielä vähemmän.
Kiinteistönvälittäjä Jyrki Jämsen on toiveikas asunnon myynnin suhteen, hinta-arvio on ilahduttava ja mies uumoilee, että asunto saataisiin myydyksi ennen uuden ostoa. Karoliina allekirjoittaa myyntisopimuksen.
Karoliina löytää pian uuden mieleisensä asunnon. Putki- ja julkisivuremontit on tehty. Keittiö on remontoitu seitsemän vuotta sitten, mutta Karoliina ei pidä vanhanaikaisista kalusteista. Välittäjän mielestä rahaa remonttiin jäisi jos päästäisiin pyyntihintaan. Ja niin tarjous tehdään, vaikka jossain mielen perukoilla Karoliinalla väijyy pelko.
Ensimmäinen tarjous ei mene läpi, mutta sopimukseen päästään ja niin Karoliina käy pankissa allekirjoittamassa uuden asunnon paperit.
- Halvalla menee, Sirpa Sallinen (myyjä) tietysti sanoi.
-Ei mene. Sinun olisi pitänyt suostua siihen kymppitonnin pudotukseen. (...) Lattialistat on väärin laitettu. (...) Ikkunoista vetää...
Karoliina on nyt uuden asunnon omistaja.
- Itse asiassa olin kahden asunnon omistaja.
Iloisena uudesta kodistaan Karoliina tilaa remonttimiehet, kolmekymmentä euroa tunti, pimeästi. Ihanaa, nyt saa ainakin kauniin keittiön ja uudet tapetit. Elämä hymyilee, kunnes puhelin soi...
- Asunto oli oikein myyvän näköinen - (...)
- Mutta kovin hiljaista oli. En tiedä -
Mitä se tarkoitti? Se tarkoitti sitä ettei kukaan ollut käynyt asuntonäytössä. Ja nytkö jo pitäisi alentaa hintaa, heti ensimmäisen näyttökerran jälkeen.
Sitten tulee toinen näyttö, kukaan ei tule. Kuluu kaksi kuukautta, kukaan ei vieläkään tule. Lisäksi Karoliina jäi työttömäksi. Kuluu kolme kuukautta...
- Pelko kasvoi joka päivä. Joka päivä tuli aamu, päivä, ilta ja yö ja sitten sama uudelleen. (...) Eikä mitään tapahtunut. Jyrki Jämsen ei soittanut, ei työvoimatoimiston virkailija, eikä kukaan...
Tilanne on todella vaikea. Kaksi asuntoa, kaksi lainaa ja autostakin on osamaksut maksamatta. Asunnon vastikkeet maksamatta. Kaikki maksamatta. Ja Lumi-tyttärelläkin on tarpeensa eikä kaikkea kehtaa eksällä maksattaa.
Karoliinan vanhemmat ovat kuolleet, mutta isoäiti elää. Voisiko häneltä pyytää apua? Karoliina rohkaisee vihdoin mielensä ja soittaa. Isoäiti lupaa lainata sata euroa, eikä Karoliina kehtaa sanoa ettei se riitä, ei läheskään.
Laskuja, laskuja, laskuja. Karhuja, karhuja, karhuja. Lopulta Karoliina ei edes avaa laskuja, vaan mättää kuoret laatikkoon ja yrittää unohtaa niiden olemassa olon. Masentaa, kauhistuttaa. Sitten koittaa pelätty päivä.
- Otin ensimmäisen pikavipin. Pikavipin ottaminen ei tuntunut pahalta, vaikealta tai väärältä.
Tarinan Karoliina on päästänyt tilanteensa pahaksi. Etenkin kun eletään nykypäivää, niin pankkitoimihenkilöllä olisi pitänyt olla kanttia sanoa, ettei anna uutta lainaa ennen kuin vanha asunto on myyty. Lisäksi Karoliina ryhtyi yllättävän rempseästi remonttiin, mutta kaipa uskoi kiinteistönvälittäjän sanoja. Entä miksei myy autoaan? Miksei hae aktiivisemmin töitä? Outoa myös etteivät Karoliinan luottotiedot menneet aiemmin. Estääkö häpeä Karoliinaa hakemasta apua?
Totuus oli että olin hankkiutunut tähän yksin, vajonnut yksin, valinnut kuolla yksin, valinnut elää yksin. Tästä eteenpäin en kuitenkaan voisi jatkaa yksin.
- Olen hakenut apua.
Jälleen kerran Marttinen tarttuu vaikeaan aiheeseen. Miten rahattomuus ja ylivelkaisuus yhdistyy työttömyyteen ja aiheuttaa ahdistusta ja häpeää. Miten käy ihmisarvon? Ja kuinka Karoliina taistelee oman itsensä kanssa yrittäessään viimeiseen asti olla turvautumatta pikavippeihin ja miten ongelmista selvitään. Vai selvitäänkö niistä?
Karoliinan ahdistus on kuvattu hyvin. Miten pankkiautomaattikäynnistä tulee pelottavaa, onko tili plussalla vai miinuksella.
- Kysyin saldoa. Painoin kasvot lähelle näyttöä ja suojasin sitä kämmenelläni kuin lepattavaa kynttilänliekkiä.
Ja miten nettipankista tulee mörkö.
- Koko päivä aikaa vatvoa ja pelätä, olla menossa nettipankkiin mutta olla menemättä, siirtää sitä seuraavaan viiteentoista minuuttiin, sitten seuraavaan, kasvattaa kiveä sydämellä...
Mitä ihminen tekee kun on riittävän epätoivoinen. Jos rahaa ei ole, niin sitä ei ole, vaikka kuinka lähetettäisiiin maksumuistutuksia tai uhattaisiin ulosotolla tai maksuhäiriömerkinnöillä.
Eikä synkiltä ajatuksilta voine välttyä.
Lopulta Karoliina ottaa laskupinon eteensä, laskee summan ja tajuaa ettei selviäisi veloistaan.
- Minua odottaa musta aukko, jossa ei ollut ääriä.
Häiriömerkintä on hyvin kirjoitettu, kuten Marttisen muutkin teokset, jotka olen lukenut. Karoliinan tarina on surullinen ja aihe todella ajankohtainen. Korona on ajanut niin vähävaraiset kuin hyvätulosetkin mm. pikavippikierteeseen, josta ei enää omin avuin pääse pois.
Jo ennen koronaakin, viimeisen kymmenen vuoden aikana, maksuhäiriöisten ihmisten määrä on kasvanut. Asiakastiedon mukaan, elokuussa 2020, Suomessa oli 8.5 prosentilla eli 390 000 aikuisella maksuhäiriömerkintä.
Entä rohkeneeko romaanin lukea, jos aihe on lähellä omaa kokemusta? Minusta uskaltaa, sillä kirjailija käsittelee aihetta hienovaraisesti, niin kuin aina.
Odotin hieman erilaista tarinaa saadessani tietää Marttisen kirjan aiheen. Ajattelin, että tapahtumat olisivat ehkä sijoittuneet 1990-luvun lama-aikaan, jolloin puhuttiin paljon mm. takaajista. Miltä tuntuisi jos takaajat joutuisivatkin maksumiehiksi? Millasta on luottotietojen, luottokortin ja ehkä jopa pankkikortin menetys. Miltä tuntuisi mennä sossun luukulle tai leipäjonoon hakemaan ruokakassia? Toisaalta, olisi nämä asiat voinut sijoittaa nykypäiväänkin. Leipäjonot luotiin alunperin tilapäiseksi hätäavuksi 1990-luvun lamassa, mutta tarve ei ole vuosikymmenien aikana kadonnut minnekään.
Ylläolevien elementtien lisääminen olisi saattanut tehdä tarinasta liian ahdistavan ja rankan.
Siispä Marttisen käsittelytapa on hyvä näin. Kiitos, että aihe on otettu esille!
Suosittelen!
Kannesta plussaa. Sopivan eleetön tällaiseen aiheeseen.
Nyt jään jännityksellä odottamaan mihin aiheeseen Annamari Marttinen seuraavaksi tarttuu.
Elämä kantaa. Elämä kantaa. Elämä kantaa. Näin minulle sanottiin. Sanojat tarkoittivat hyvää ja he olivat kokeneet, että elämä kantoi.
P.S.
Ohoh! Taas etunimikaima. Täällä kertaa pankkitoimihenkilö Piritta Antikainen. Vast'ikään lukemassani dekkarissa oli rehtori Piritta. Näitä ennen olen viimeksi törmännyt kirjallisuudessa etunimikaimaani vuonna 2000, jolloin ilmestyi Hannele Pokan kirja Piritta.
+++++++
Kirjailija, turvapaikanhakijoiden suomen opettaja ja kirjoittamisen ohjaaja
Annamari Marttinen, synt. 1960 Lappeenrannassa, jossa myös asuu. Kirjailija on kirjoittanut monta kirjaa vaietuista aiheista, kuten Alzheimerin taudista, uskomushoidoista, huumeista, transvestiitista ja avioerosta.
Marttinen harrastaa monipuolista liikuntaa, mm. balettia , kuntosalilla käyntiä ja tankotanssia. Pitää italialaisesta ruuasta ja pähkinäsuklaasta.***********
Ilmestyneet teokset:
Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä 2002 - Mistä kevät alkaa 2005 - Veljeni vartija 2007 - Kuu huoneessa 2011 - Mitä ilman ei voi olla 2013 - Vapaa 2015 - Ero 2016 - Törmäys 2016 - Korsetti 2018 - Tässä meillä on kaikki nyt 2019 - Häiriömerkintä 2021
Ilmestyneet teokset:
Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä 2002 - Mistä kevät alkaa 2005 - Veljeni vartija 2007 - Kuu huoneessa 2011 - Mitä ilman ei voi olla 2013 - Vapaa 2015 - Ero 2016 - Törmäys 2016 - Korsetti 2018 - Tässä meillä on kaikki nyt 2019 - Häiriömerkintä 2021
Annamari Marttisen edellinenkään teos ei jätä kylmäksi. Siinä aiheena on rakkaus. Rakkaus yli rajojen, rakkaus Jehovan todistajaan. Linkki: Tässä meillä on kaikki nyt
Kommentit
Lähetä kommentti