Äitini menneisyys oli lukitun oven takana. Hän ei myöskään kuunnellut ruandalaista musiikkia, hän ei laittaanut sikäläisiä ruokia eikä laulanut minulle tuutulauluja äidinkielellään. Kotonamme ei ollut yhtään eksoottista esinettä, eikä meillä käynyt koskaan yhtään ruandalaista tuttavaa.
(Ote 1. luvusta / 1994.)
Ranska v. 1994: Kaksitoistavuotias Milan on aina ihmetellyt miksei ruandalainen äiti puhu koskaan menneisyydestään eikä pidä yllä synnyinmaansa kulttuuria: hän ei valmista kotimaansa ruokia, kuuntele äidinkielistä musiikkia eikä tapaa muita ruandalaisia.
Sitten perheeseen muuttaa Milanin ikäinen Claude-poika, jonka äiti sanoo olevan sisarensa poika. Claude on laiha, hänen lapaluunsa ja kylkiluunsa törröttävät. Poika ei osaa muuta kieltä kuin kinjaruandaa, joka on Ruandan tasavallan kansalliskieli ja maan puhutuin kieli. Vain perheen äiti osaa kinjaruandaa, joten miten Claude ja Milan pystyisivät keskustelemaan? Viis yhteisestä kielestä koska Milan on onnellinen pojan tulosta, sillä nyt hänellä olisi veli.
Claude on vaisu eikä ruokakaan aluksi maittanut. Maito maistui ja sitä poika joi litkakaupalla päivässä. Yöt olivat rankkoja ja poika itki usein itsensä uneen, jolloin Milan asettui patjalle rauhoittamaan.
Pojilla on kielen takia hankalaa ja Claude istuukin monesti äidin seurassa puodissa ja katsoo takahuoneessa pikkutelevisiota. Claudella on kallossa märkivä punertava viillos, joten päävamman takia pojat eivät voi käydä urheilukentällä pelaamassa jalkapalloa tai korista.
Sitten Milanilta viedään uusi "veli", sillä pojalle on löytynyt sukulaisia. Milan on vihainen.
Heinäkuussa 1998, valkoisen ranskalaisen isän ja ruandalaisen äidin erottua, Milan matkustaa äitinsä kanssa Ruandaan tapaamaan sukulaisia.
Äiti ei ole käynyt synnyinmaassaan kahteenkymmeneenviiteen vuoteen.
Milan on ihmeissään kuinka erilaista Ruandassa on.
- Liikkeellä oli runsaasti ihmisiä, kaduilla oli ruuhkaista ja joka puolella leijaileva punainen pöly tunkeutui kurkkuun. Kävelimme pitkällä puistotiellä, jolla ei ollut jalkakäytäviä. Yritin varoa ammottavia viemäriaukkoja, syviä ja saastaisia katuojia sekä autoja ja pikkubusseja, jotka kulkivat vierestä ohi torvea tuutaten.
Milan tapaa tuntemattomia sukulaisia, mutta myös Clauden, joka osaa nyt ranskaa. "Veli" johdattaa heidät toisennäköisiin maisemiin, joissa on mm. mutaisia, virtsalta löyhkääviä kujia. On rähjäisiä asumuksia ja sotkuinen aukio täynnä sekailaista roinaa: autonrenkaita, moottoreita, rautaromua, puoliksi mädäntyneitä lautoja, ruostuneita kanistereita ja ties mitä.
Milan tapaa myös pienen Stellan, joka mielellään kiipeää lempipuuhunsa, eli pihalla kasvavaan jakarandaan.
Kaiken lisäksi ihmiset tuijottavat Milania avoimen terävästi ja ihmeissään. Se on ahdistavaa ja hämmentävää.
- Katso vaikka, kaikki toljottavat minua. Se on ärsyttävää! Miksi he tuijottavat? - Ahaa...Siksi, että olet valkoinen. - Valkoinen? enkä ole. Olen yhtä paljon valkoinen kuin musta. - Mitä vielä. Olet valkoinen. Vitivalkoinen. Niin kuin äitisi. Hän on musta, josta on tullut valkoinen.
Äitiä sanotaan valkoiseksi, koska hän on omaksunut valkoihoisten tapoja ja tottumuksia yli kahdenkymmenen vuoden aikana.
Vuonna 2005 Milan palaa tietyitä syistä Ruandaan. Tarina jatkuu hypähdellen vuoteen 2020 asti.
Miten mahtaa äidin, pojan ja muiden kirjan henkilöiden elämä siitä jatkua? Ja miten Ruanda on toipunut kansanmurhasta? Kirjassaan Faye avaa myös näitä kysymyksiä.
....
Mielenkiintoinen tarina, jossa kuvataan Ruandan jälleenrakennusta ja elämää kansanmurhan jälkeen. Romaanissa selvitellään myös miksi äiti vältteli synnyinmaataan ja miksi Milan välttämättä halusi tutustua juuriinsa. Entä miten Claude pärjää nyky-Ruandassa?
Saamme tutustua myös nuoreen Stellaan, joka kuuluu kansanmurhan jälkeiseen sukupolveen, hänen isoäitiinsä Rosalieen sekä Milanin isoäitiin Eusébieen, joka ei myöskään mielellään palaa menneisiin tapahtumiin.
Ruandan tasavalta on pienehkö keskiafrikkalainen sisämaavaltio, jossa on 13 miljoonaa asukasta. Maa on entinen Belgian siirtomaa. Ruanda itsenäistyi 1. heinäkuuta 1962. Hutujen ja tutsien jännitteet kytivät pinnan alla ja räjähtivät 1990-luvun alussa.
Kannattaa lukea tämä pieni, mutta sisällöltään suuri neljän sukupolven tarina.
Suositttelen myös edellistä romaania, johon on linkki alla. Kirja oli valtava kansainvälinen menestys.
Einari Aaltonen on tehnyt romaanista loistavan suomennoksen. Harmi ettemme enää voi nauttia Aaltosen hienoista suomennoksista (1972 - 2025). Kustantaja on omistanut Jakarandan Einari Aaltosen muistolle.
Kirjasta ei ole äänikirjaa, mutta paperiversion lisäksi löytyy v. 2025 julkaistu e-kirja.
P.S. Kirjan taustakuvana on tietysti jakaranda. Ihailin niitä Australian matkallani.
++++
Kirjailija, laulaja, lauluntekijä, räppäri
Gaël Faye, syntynyt 1982 Bujumbura/Burundi
Burundin sisällissodan takia Fayen perhe muutti Ranskaan vuonna 1995, kun Gaël oli 13-vuotias.
*****
Ilmestyneet suomennokset:
Pienen pieni maa 2018 - Jakaranda 2025/2026
Linkki: Pienen pieni maa
Kommentit
Lähetä kommentti