Vasta nähty painajainen oli inhottava muistutus siitä, mitä Janilla oli edessään. Hän vältteli kotona käymistä voidakseen unohtaa olevansa suomalainen ja oli kansallisuutensa salatakseen leikannut etunimensä lopusta paljastavan i:n pois.
Jan(i) Peranto on Tukholmassa asuva poliisi, jolla on suomalaiset sukujuuret. Jan haluaisi unohtaa olevansa suomalainen, siksi etunimen muutos. Sukunimikin menisi vaihtoon kunhan keksisi tarpeeksi hyvän ruotsalaisen vastineen. Kukaan ystävistä tai työkavereista ei tiennyt Janin suomalaisuudesta vaan he luulivat hänen olevan neljäsosavirolainen.
Jan on nyt matkalla enonsa hautajaisiin Skutskäriin. Paikkaan, jossa ei ole käynyt yhdeksään vuoteen. Tarkoitus olisi vain pistäytyä hautajaisissa ja ajaa sitten äkkiä takaisin Tukholmaan.
Kuinka ollakaan visiitti venyy pidemmäksi. Janin sukulainen katoaa ja etsinnöissä pitää auttaa. Lisäksi Janin Tukholmassa tekemän mokan takia ei ole hetkeen paluuta työhön eikä kotiin tyttöystävä Sandran luoksekaan ehdi.
Jokainen päivä Skutskärissä on tuskaa, sillä Jan haluaisi olla ruotsalainen eikä ikuinen finnjävel. Paikkakunnalla on paljon suomalaisia, niin sukulaisia kuin muitakin ja kaikki tuntevat toisensa. Mikä ankea tuppukylä, oikea Skitskär (skit=paska). Nimi on tullut paikkakunnalla sijaitsevasta Stora Enson sellun tuoksusta.
Entinen Helsingin Sanomien rikostoimittaja Rosa Riemunen on muuttanut Suomesta Skutskäriin.
Koulussa pitkän ruotsin lukeminen ja ällä ylioppilaskirjoituksissa helpottaisivat ehkä sopeutumista, mutta sitten:
-" Hej, jag vill köpa ett buskort." Rosa oli opetellut virkkeen etukäteen ulkoa. Myyjä nyökkäsi ja sanoi jotain vastaukseksi. Se ei kuulostanut yhtään siltä turvalliselta kolisevalta ruotsilta, jota hän oli kuunnellut ikänsä Suomessa asuessaan.
Noh, ehkä sitä ajan kanssa oppisi ymmärtämään riikinruotsia.
Rosa saa paikan Uutissuomi-lehdestä, jonka toimitus sijaitsee Gävlen tuntumassa. Mielessä on jo monta hyvää juttuaíhetta, mutta lehden päätoimittaja Uolevi Metsäkangas torppaa Rosan heti alkuunsa.
Tässä ruotsinsuomalaisessa pikkulehdessä Rosa pääsee/joutuu kirjoittamaan Skutskärin Suomiseurasta, jonka puheenjohtaja Anneli Peranto on halunnut seurasta kirjoitettavan. Ja sen jälkeen pitäisi kirjoittaa Kuukkeleiden eläkeläiskerhosta, jippii.
- Suomiseura. Eläkeläiskerho. Halusin muutosta, mutta tämä on jo paksua, hän ajatteli.
Rosalla on ollut painavat syyt vaihtaa paikkakuntaa, maata ja työtehtäviä. Uusi päätoimittaja on hieman ihmeissään.
- Voin vain arvailla, miksi nuori, lupaava journalisti vaihtaa Suomen isot lehdet pieneen, ruotsinsuomalaiseen kulttuurilehteen.
Vuonna 1987 Janin isoisä oli koiransa kanssa kadonnut, eikä heitä ole löydetty. Miehen kohtalo alkaa kiinnostaa Rosaa ja hän päättää ruveta tutkimaan sitä hieman tarkemmin. Tutkimuksissaan Rosalle selviää, että myös kaksi naista oli kadonnut samoihin aikoihin.
Kuinkahan kiinnostunut Jan olisi selvittämään isoisänsä kohtaloa? Rosa päättää kysyä, vaikka jostain syystä Jan suhtautuu kovin nihkeästi Rosaan. Miksi? Sen verran Jan on utelias paikkakunnan uudesta toimittajasta, että haluaa selvittää miksi menestynyt rikostoimittaja halusi muuttaa Helsingistä pienelle ruotsinsuomalaiselle paikkakunnalle?
Miksi Rosa Riemunen on muuttanut Ruotsiin? Selviävätkö kadonneiden tapaukset? Mitä Janin isoisälle ja hänen koiralleen on mahtanut tapahtua? Mitä paikkakunnan murroissa on haettu?
Luin viime vuonna viisitoista esikoisdekkaria ja tämä menee heittämällä parhaimpien joukkoon. Tarinaan ei ole ängetty liikaa henkilöitä eikä tapahtumia. Hahmot ovat kiinnostavia ja yksityiselämän kuvaukset ovat tasapainossa rikoksien kanssa plus että sivumäärä on maltillinen. Kerronta etenee jouheasti ja tarina on kelvollinen. Yllätyskin on saatu mahdutetuksi joukkoon.
Hakkarainen on asunut ja työskennellyt kolmetoistavuotta Skutskärissä, joten kirjailijalla on omakohtaisia kokemuksia ja kuultuja tarinoita. Niinpä ruotsinsuomalaista yhteisöä kuvaillaan aidontuntuisesti. Tosin mietin, että vieläkö Ruotsissa haukutaan finnjäveleiksi ja onko ruotsalaisilla edelleen mielikuvana suomalaiset, jotka eivät ole vaivautuneet opettelemaan ruotsia, juovat Koskenkorvaa, saunovat ja räyhäävät. Mutta ehkä tällaisia nurkkakuntaisia pikkupaikkoja edelleen on. Toisaalta, mitä väliä, fiktio on fiktiota.
Teosta ryydittää mukavasti hienoinen huumori, kuten esimerkiksi Rosalle määrätty haastattelu lääkäristä joka on tehnyt MM-ennätyksen suolihuuhteluissa.
Tekstiin on upotettu on myös lainattuja laululyriikoita, joista on lista etusivulla.
Helppolukuinen Ei verta rantaa rakkaampaa on palkittu Suomen Dekkariseuran parhaan esikoisdekkarin kunniakirjalla, eikä suotta.
Mukava, että Janin ja Rosan tarinat jatkuvat. Toinen osa ilmestyy helmi- maaliskuun vaihteessa 2022. Taatusti luen senkin.
P.S. Pieni asia, mutta minua häiritsi kun kirjassa usein kirjoitetaan hyllytetyn henkilön saaneen potkut. Palkaton virkavapaus ja hyllytys eivät ole sama kuin potkut.
P.P.S. Onkohan eläkeläiskerho Kuukkelit saanut nimensä Saariselän Kuukkelit -kauppakeskuksesta, joka muuten paloi 20.2.2022.
Ainakin aurinko paistoi. Se katseli maailmaa pilvenriekaleiden väleistä ja sai asiat näyttämään harmittomammilta.
+++++++
Kirjailija, kääntäjä, toimittaja
Milka Hakkarainen on kotoisin Raaseporista ja asuu Ruotsin Skutskärissä.
*******
Ilmestyneet teokset:
Ei verta rantaa rakkaampaa 2021 - Maa kauhein isien 2022 (Ilm. helmi- maaliskuun vaihteessa.)
Kommentit
Lähetä kommentti