Tiina Keskinen: Koirani joka katosi - Häpin tarina - kauno - tositarina

 

Olin kuvitellut, että koirat ovat suloisia palleroita, leikkivät viattomasti leluillaan ja rakastavat ihmisiä ympärillään, mutta Happy oli toista maata.

Tiina Keskinen: Koirani joka katosi - Häpin tarina, 278 s. + 8 kuvasivua - perustuu tositapahtumiin - ilm. 2021 - kansi: Karin Niemi - Myllylahti ********* kirjaston kirja

Isovillakoira Happy  - The Most Amazing Happy Spirit Guy -  tuli perheeseen Ruotsista toukokuussa 2013 ja maaliskuussa 2018 Happy katosi, eikä perheessä sen jälkeen ollut mikään enää ennallaan. 

Perhe esiintyy kirjassa nimellä Ohtola; Birge-äiti, Pete-isä, opiskelevat tyttäret Asta ja Pihla sekä Lötjö-kissa.

Häpi, niin kuin koiran kutsumanimeksi pian tuli, oli vaikea koira. Vallaton pentu, jonka tuhovimma oli loputon. Se oli myös epäluuloinen ja arka ja inhosi erityisesti lapsia. Kun Häpi puri lasta joutui perhe päättämään onko koiralla oikeutta elää tapauksen jälkeen.
- Moraalini ei hyväksynyt kuolemantuomiota. Niinpä Happy jäi henkiin. Ja minä aloin etsiä tietä epävakaan koirani sieluun.

Alku ei todellaan ollut helppo. Häpillä oli valtavasti energiaa, jota oli vaikea saada puretuksi. Eikä koira halunnut totella minkäänlaisia käskyjä. Lisäksi sillä oli omituisia tapoja. Se hyökkäili kohti liikkuvia autoja ja polkupyöriä. Se ahdisteli aggressiivisesti muita koiria ja uhitteli ihmisille. 

Häpi kävi kyllä koirakoulua ja jossain vaiheessa, epätoivon tilassa, Birge käytti koiraa terapeutilla, jolta saikin yllätyksekseen kehuja:
- Tää on valpas luanne. (...) Se juttelee. Viksun koiran merkki. (...). Häpi on hiano tyyppi, selkeesti hirveen herkkä ja pehmee. (...) Siinä on mahrollisuuksia vaikka mihi. Ja onhan se pirun komee.

Mutta:
- Panohommiin tai mihkään misterkisoihin mää en sitä pistäs, jos sen luanteessa on sellasta häikkää mitä sää kerrot. 

Sitten:
- Vaikka emmää kyä havainnu mitään propleemaa sen käytöksessä.

Eipä siinä sitten muuta kuin aikaa ja kärsivällisyyttä. Terapeutti valoi Birgeen uskoa: Häpi on hieno ja upea, mutta onko emäntä sokea koiransa ihanuudelle? Birge on hämmmentynyt koska ei oikein tiedä millainen koira on. Epäilee, että se sopisi moottoripyöräjengin tappajakoiraksi vaikka terapeutin mielestä Häpi soveltuu Birgen kullanmuruksi. Mitä siis pitäisi tehdä? Birgeä harmittaa koko koira, ei pidä sen luonteesta, ei tavasta olla herkkä, ei sen peloista. Ruskea värikin oli virhe. Ostaisiko joku hieman hullun koiran? 

Häpi on pärjännyt Birgen kanssa, mutta mitä sitten kun emäntä lähtee viikoksi pois ja koira jää Peten ja Pinjan kanssa. Jaksaako ja muistaako Pete kaiken - hän kun ei ole koiraihmisiä?
Illalla Birge avaa puhelimen, jossa on Peten lähettämiä valokuvia työhuoneesta: tammiovi säpäleinä, ovenkarmeissa hampaiden jälkiä, tapetit revitty, seiniä syöty, pistorasia pureskeltu. Voi ei!

Aika kuluu ja pikkuhiljaa Häpistä alkaa kuoriutua tottelevaisempi, normaalimpi. Häpi on itsevarmempi, rennompi ja charmikkaampi. Koiraperheen elämä on onnellista, kunnes koittaa lauantai 10.3.2018. 
Perheen olisi tarkoitus viettää Pihlan 23-vuotispäiviä, mutta sitä ennen Pete lähtee Häpin kanssa hiihtolenkille. Koira kulkee vapaana, kotipiirissä kun ollaan. Luvattu lenkkitunti kuluu, eikä näy miestä, ei koiraa. Sitten puhelin soi, Pete soittaa:
- Olen tässä kotirannassa. Häpi lähti kauriin perään eikä ole tullut takaisin. 

Pete haluaa selvittää minne päin Häpi lähti ja löytää lumesta sekä kauriin että koiran tassujen jäljet. 
- Tule autolla Kaakilaan, kävelen sua tielle vastaan. Häpi on jossain lähellä.

Tästä alkoi perheen vimmattu taistelu saada Häpi takaisin kotiin. Kun omat taidot eivät riitä, otetaan käyttöön järeämpiä konsteja. Ensin kysytään ohjeita Etsijäkoiraliitolta. Katoamispaikka (ja myöhemmin ne paikat, joissa Häpiä on nähty) tehdään houkutteleviksi: tungetaan sukkahousuihin tonnikalaa ja sekaan rypsiöljyä, lihaliemikeitosta lirutellaan limsapulloihin. Grilliä varten sydämiä, makkaroita ja Häpin herkkuja, lihapullia. Näillä kaikilla tykötarpeilla varustettuina lähdetään vetämään houkuttelujälkiä maastoon. Mutta kauanko hajujäljet haisevat, säilyvätkö pakkaslumessa ja houkuttelevatko vain supikoiria, kettuja ja naapurin kissoja? 
Niin tai näin, perhe käy viikkojen aikana lukemattoman monta kertaa vetämässä jälkiä ympäri Pirkanmaata.

Ohtolat käyttävät etsinnöissä kaikkia mahdollisia keinoja. Laputusta heti alkuun. Katoamisilmoituksia jaetaan naapureille ja kiinnitetään valotolppiin. 
- Kateissa isovillakoira. Kadonnut Vesilahdesta (...) Jos näet koiraa, soita omistajalle... (..) Älä kutsu koiraa nimellä. Älä puhuttele sitä. Äläkä yritä lähestyä. Huoli on kova. Kiitos!

Apuna käytetään myös facebookia ja ajan mittaan Häpin katoamisilmoitusta on jaettu yli tuhat kertaa ja myöhemmin vielä lisää, yli kolmetuhatta kertaa.
Etsijätiimi perustaa myös WhatsApp-ryhmän. Ja lopulta yritetään  myös loukutusta.
 
Jo neljää vuorokautta talvisessa metsässä pidetään pitkänä selviytymisaikana. Mitä sitten kun viikot vierivät. Häpistä tulee monta ilmoitusta ympäri Pirkanmaata, eri vuorokauden aikoina ja aina lähdetään paikalle. Perheenjäsenet pääsevät myös joitakin kertoja ihan lähelle Häpiä, mutta se on niin hädissään ja pelokas ettei tunnista läheisiä, vaan pinkoo karkuun. Kerta toisensa perään. Myöhemmin selvisi, että hengenvaarassa oleva koira luottaa hajuaistiinsa eniten ja omistajien stressistä kertova haju säikäytti Häpin ja esti tunnistamasta perheenjäseniä.

Voiko Häpin tarina päättyä hyvin?

Juuri kun ajattelin, että kuinka mukavaa olisi, jos kirjassa olisi myös karttta, niin kas; tässähän se. En ollut huomannut, että teoksessa on myös kahdeksan kuvasivua, joista ensimmäinen on kartta. Hyvä! Kartassa ei ole mittataulukkoa, mutta esimerkin vuoksi: Tampereen ja Akaan etäisyys on 43,2 km. 
Kartasta hahmottaa hyvin kuinka järkyttävän pitkiä matkoja Häpi on vaeltanut ja tietysti etsijät, perhe etunenässä, ovat kulkeneet perässä. Monta monituista kertaa ja useimmiten turhaan. 

Kysyin aiemmin voisiko Häpin tarina päätyä hyvin? Kyllä se päättyi. Raskas ja voimia verottanut etsintä päättyi lauantaina 7.4.2018. Häpi saadaan kiinni Valkeakoskella, noin kuukauden karkureissun jälkeen. 
- Häpi tuli kotiin viime hetkellä. Sen elämänlanka oli hyvin ohut. 

Koiran lihakset olivat kadonneet onnettoman ruokavalion takia. Todennäköisesti Häpi oli syönyt vain hevosenlantaa ja lintujen talipalloja. Kun eloton turkki ajettiin pois paljastui luurangonlaiha koira. Kesti viikkoja ennen kuin Häpin pelkotilat lakkasivat. Koira kärsi posttraumaattisesta tilasta. Kukaan ei tiedä mitä Häpi-parka oli joutunut kärsimään. Rauhoittavat lääkkeet onneksi lopettivat pelkotilat. 

On kulunut kaksi vuotta ja perheen yhteiset metsäreissut ovat ohi. Häpi vanheni reissullaan vuosia ja sen ruskea karva on harmaantunut. Häpin tarina jatkuu.
- Se on nyt 8-vuotias, reissussa rähjääntynyt onnenpoika. Se on viisas ja sielukas. Se tietää elämästä enemmän kuin koira, joka ei ole koskaan kadonnut. Happy end!

Kirja on nimensä mukaisesti suurelta osin Häpin tarina, hankalasta pennusta aikuiseksi koiraksi ja karkuretkeilijästä takaisin kotikoiraksi. 
Itselläni ei ole koiraa, mutta pidän kyllä niistä. Ajattelin ensin, että koiraihmiset saavat tarinasta ehkä enemmän irti kuin minä, mutta teos on muutakin kuin "koirakirja". 
Sydäntäsärkevä tarina kertoo ihmisen ja koiran mahtavasta ystävyydestä. Ja kuinka järjettömän suuriin ponnistuksiin ihmiset ovat valmiita koiraystävän takia. Ensin perhe, joka taistelee Häpistä "normaalin" koiran ja myöhemmin etsiessään lemmikkiään. Eikä vain oma perhe, vaan myös lukematon määrä etsintään osallistuneita ja apuaan tarjonneita ihmisiä, joista suurinta osaa perhe ei ole edes koskaan kasvotusten nähnyt. Ihmisten lisäksi myös Etsijäkoiraliiton koirat osallistuvat ansiokkaasti. 

Tarina kertoo myös lähimmäisenrakkaudesta, jaksamisesta ja siitä miten perhe hioutui enemmän yhteen ja muuttui tapauksen myötä.
- Kertaamme myös aika ajoin toistemme vahvuuksia hädän ja surun keskellä. Näemme toisemme hieman erilaisin silmin. 

Teksti etenee hyvin, eikä ihme, onhan Keskinen äidinkielenopettaja. Olen lukenut jo kymmenisen vuotta Keskisen oivaltavia kolumneja Aamulehdestä. Kiitos niistä! 
Häpin pentuvaiheen kuvailu oli mielenkiintoista jo senkin takia, että äidilläni oli aikoinaan saksanpaimenkoira, joka osoittautui niin pahasti luonnevikaiseksi, että koira oli lopetettava. Muistan ne äitini pähkäilyt, mikä olisi oikein ja mikä ei. Äitini oli koirankouluttaja, eikä olisi halunnut luovuttaa, mutta se on toinen tarina. 

Häpin etsintäreissuja ja säntäilyjä näköyhteyspaikoille on mielestäni vähän liikaa. Olisiko niitä voinut jotenkin yhdistellä? Runsaasti  on myös yksityiskohtaisia kuvailuja:
- Kaivan kassista tärkeimmän, sydämen. Siansydän, paino 350 grammaa, hinta 2.50, kilohinta 7,50.  

Kirjailija puhuu Häpistä niin kauniisti:
- Häpi ei ole karkuri, se ei milloinkaan lähtisi vapaaehtoisesti pois kotoa ja luotanmme, se palvoo Peteä - ja rakastaaa minua, Asta on sen turvasatama, Pihlallakin on siihen suloinen suhde.(...) Häpi ei ole karkuri, se on eksyjä. Se yrittää tulla kotiin mutta se ei löydä tietä.  

Tarinan opetus: Pidä koirasi aina kytkettynä!

Kansikuva, se vie jalat alta, sillä Häpin katse (oletan, että koira on Häpi) on niin anova. Ihan kuin se pyytäisi anteeksi tekemiään kolttosia ja aiheuttamaansa huolta. 

Unelma on mielikuvituksen tuottamaa harhaa, elämä mutkistaa unelman ääriviivoja aina. Mutta onneksi mutkat eivät ole pahaksi, niitä ei kannata pelätä, ne pitää vain selvittää. Mutkat elämässä opettavat enemmän kuin suora tie.

++++++++
Kirjailija, äidinkielenopettaja, kolumnisti
Tiina Keskinen, asuu Vesilahdella.

********
Ilmestyneet teokset: Koirani joka katosi - Häpin tarina 2021

Rohkaisisin Tiina Keskistä jatkamaan kirjallista uraansa, vaikka kirjoittamalla kirjan tai novelleja koulumaailmasta, joka on Keskiselle tuttu ympäristö. Tsemppiä! Jään odottamaan seuraavaa teosta, oli aihe mikä hyvänsä.

Edit: Kannen koira on Häpi ja Tiina Keskinen kirjoittaa uutta kirjaa. Mahtavaa!


Kommentit