Amine oli häntä reilusti päätä lyhyempi ja tavattoman tummaihoinen. Hän oli niin komea, että Mathilde pelkäsi jonkun vievän hänet. Pelkäsi, että Amine oli pelkkä kangastus...
...mutta ei Amine ollut kangastus ja niin Mathilde saapuu Rabatiin 1. maaliskuuta 1946. On kolmatta kuukautta raskaana.
Elsassissa, syksyllä 1944 parikymppinen Mathilde oli tavannut kahdeksan vuotta vanhemman Aminen, jonka oppaana ja suojelijana oli toiminut. Aminen rykmentti oli jäänyt Mathilden kotikylään odottamaan lähtökäskyä itärintamalle. Siitä kaikki oli alkanut ja nyt Mathilde on Marokossa eikä saata aavistaakaan millainen elämä on edessä.
Pariskunnan on tarkoitus asua maatilalla, jonka Aminen isä oli ostanut. Isä oli kuollut vuonna 1939, juuri kun Amine oli liittynyt *)spahirykmenttiin. Tila oli pettymys Mathildelle.
- Ei enää kukkia, ei enää sypressejä, vain jokunen somerikossa kitkutteleva oliivipuu. Mäenharjanteesta huokui hedelmättömyys.
Koruton, valkoinen tönö, jossa oli kattona pelkkä pahainen pellinpala. Ei se mikään talo ollut, letka hämäriä ja kosteita pikkukopperoita vain. Aminen poissaollessa mökki oli ollut vuokralla, mutta asukas ei ollut yrittänytkään tehdä talosta kodikasta. Niinpä piti remontoida talo, uusia ikkunat, perustaa pieni puutarha, rakentaa kiviterassi... tehtävää riittää.
Hankalien elinolojen lisäksi Mathilde joutuu sopeutumaan marokkolaiseen kulttuuriin, jossa nainen on aina miehensä alapuolella. Nuori Mathilde on pettynyt, sillä mies ei juurikaan puhu muusta kuin työasioista. Mathilde haluaisi puhua tunteista, toiveista ja peloista, mutta aviomies ei koskaan naura, tanssi, eikä aikaa ole joutenololle tai jutustelulle. Aminesta oli tullut karkea ja maasta outo. Se mikä miehessä oli Euroopassa viehättänyt alkoi Marokossa häiritä ja ärsyttää. Mutta niin ärsyttää Amineakin.
- Miten paljon kyyneleitä vaimo olikaan vuodattanut Marokkoon tultuaan. Vaimo parkui pienimmistäkin harmeista, pillahti itkuun vähän väliä, miten ärsyttävää. (...) Mathilde itki liikaa ja nauroi liikaa tai väärin.
Vaikkei parisuhde loistakaan, niin elämä kitkuttaa silti eteenpäin. Kouluttamattoman Mathilden on pärjättävä. Raha oli kotona pysyvä riidanaihe. Ikävää kun joutuu aina pyytämään ja jopa anelemaan rahaa välttämättömiin tarpeisiin.
Välillä tilanpito on haastavaa, sillä neljän vuoden aikana tulevat heinäsirkkaparvet, tulee kuivuus. Eikä Aminella ole edes traktoria.
Mathilde alkaa silti sopeutua, sillä Amine on rehellinen ja ahkera. Aviomies kuitenkin yrittää.
Perheeseen syntyy kaksi lasta, Aicha ja Selim ja tällöin Mathilde tajuaa ettei lähteminen enää käy päinsä, sillä lapset olivat hänen juurensa ja vuosien mittaan on syntynyt kiintymys maahan.
Elämään tulee toisenlaista sisältöä kun Mathildea aletaan pitää parantajana, vaikkei hänellä ole mitään koulutusta. Mathilde oli auttanut Tamo-piikansa pikkusiskoa, kun tämä oli hypännyt riihen katolta. Lääkäriä ei tavoiteta, joten Mathilda joutuu ompelemaan Rabian haavan. Tapaturman jälkeen oli levinnyt huhu, että Mathildella olisi parantajan kykyjä ja että tämä tunsi lääkkeet ja niiden käyttötavat. Niinpä oven taakse alkoi virrata lähialueen maalaisia. Mathilde auttaa sen minkä kykenee, vaikka häntä suututtaa maalaisten kohtalonusko, se että he kaikessa luottivat Jumalaan.
- Sinä olet likainen! hän huusi. Haavasi tulehtuu. Opettele peseytymään.
Lopulta Mathilde ei enää kyennyt hoitamaan kaikkia potilaitaan, osaksi koska hoitotarvikkeet olivat niin alkeellisia. Onneksi Mathilde saa apua.
Sitten Georges-isä kuolee ja Mathilde haluaa matkustaa Ranskaan käydäkseen isänsä haudalla. Oi, siellä saa asua yksikseen ja kävellä kaduilla ilman esiliinaa ja saattajaa. Pääsee juhliin, voi juoda alkoholia sekä ostaa ja pitää kauniita vaatteita. Mitä jos... mitä jos ei palaisikaan Marokkoon? Mutta voisiko lapset hylätä? Pohtiessaan asiaa Mathilde kertoo siskolleen, Irènelle, tilan eristyneisyydestä, peloista, jotka piinaavat öisin, sakaalien ulvonnasta. Ja siitä millaista oli elää maailmassa, jossa ei ollut omaa paikkaa, maailmassa, jota säätelivät raivostuttavat ja epäreilut säännöt, jossa miehet eivät ikinä joudu tilille mistään, jossa ei ollut lupa itkeä vaikka olisi tullut loukatuksi.
Irènen mielestä sisko on valintansa tehnyt ja seuraukset pitää kantaa. Sisaren kovuus yllätti.
Ja niin Mathilde palasi.
Elämä hankaloituu kun Aminen äiti ei enää pärjää kotonaan. Onneksi tilalla oli tuolloin jo apuna Tamo-piika. Lisäksi Aminen sotilastoveri, Mourad, oli putkahtanut paikalle ja sai töitä työnjohtajana.
Mouilala muuttaa tyttärensä Selman kanssa tilalle. Selma on kaunis ja villi nuori, jonka kanssa äidillä oli ollut tekemistä. Selma ei haluaisi käydä enää koulua ja syynä on eräs poika. Omar-veli on elänyt omaa elämäänsä, mutta pitänyt siskoaan silmällä.
- Selma vihasi veljeään, joka kielsi häneltä kaiken, haukkui huoraksi ja oli monta kertaa sylkenyt häntä kasvoille.
Itsepäinen Selma joutuu lopulta vaikeuksiin ja saa tuntea niiden seuraukset "nahoissaan".
Muun elämän ohella Marokossa tapahtuu. Vuonna 1950 kansalliskiihko virisi ja ranskalaisia alettiin vihata.
- Nähtiin sieppauksia ja murhaiskuja, maatiloja tuikattiin tulee.
Ja vuonna 1955:
- Veri virtasi kaupungeissa, niissä nähtiin lukemattomia murhaiskuja keskellä katua, pommit silpoivat ruumiita kappaleiksi. Veri levisi maaseudulle, missä peltoja poltettiin ja isäntiä hakattiin kuoliaiksi. Murhaiskuissa sekoittuivat politiikka ja henkilökohtaiset kostot. (...) Pelko vallitsi kaikkialla.(...) Eurooppaiset syöksyivät Casablankan vanhaan kaupunkiin ja repivät mennessään kaduilta kaikki kansallispäivän trikoloriliput.
Miten Aminen perhe selviää kuohuvassa Marokossa? Osa yksi loppuu Marokon itsenäistymiseen vuonna 1956.
Toisten maa pohjautuu Slimanin isoäidin elämään. Tarinaa eletään kuin jännitysnäytelmää, joka lomiutuu taidokkaasti monen aiheen ympärille: naiseus, kauneuden taakka, eri uskonnot ja eri maiden kulttuurierot ja niiden aiheuttamat ongelmat, yksinäisyys, suvun kunnia ja monet muut asiat, kuten se, että Mathildestä tulee Mariam, islamilaisen yhteisön jäsen.
Tarinassa kerrotaan myös nuoresta, hentoisesta ja arasta Aichasta. Kotona on pelottavaa, on pöllöjä, on huutavia sakaaleja ja villikoiria eikä kristillisessä koulussakaan ei ole helppoa. Älykäs pikkutyttö nimittäin kantoi mukanaan raskasta häpeätaakkaa. Aicha häpesi äidin ompelemia asuja, muodotonta käkkärätukkaansa ja sitä, että aina myöhästyi koulusta koska perheen auto on rämä eikä suostu käynnistymään. Abbedissa toruu ja koulutoverit irvailevat:
- Äitis ja isäs saisi ostaa sulle aasin! Sillä pääsisit nopeammin. (...) Onneksi olet älykäs. Olet niin ruma, että kukaan ei ikinä huoli sinua vaimoksi.
Millaista elämää sitten Mouilala, Selma ja Omar elävät? Entä millaista Mouradilla oli ollut sodassa ja miten mies on päätynyt Aminen tilalle ja kuinka pärjää työnjohtajana? Heihin ja myös muihin romaanin henkilöihin saa lukija itse tutustua tarkemmin.
Teksti on rehevää ja Lotta Toivanen on hyvin onnistunut suomennoksessaan.
On mielenkiintoista lukea kulttuurieroista ja yleensäkin elämästä tuon ajan Marokossa. En malttaisi odottaa kahta seuraavaa osaa. Vahva suositus.
Olen lukenut kaikki Slimanin suomennokset, jotka ovat kovin erilaisia keskenään. Ensimmäinen suomennos (Kehtolaulu) on proosaa trillerimaustein. Rankka teos, jossa onnellinen perhearki hajoaa. Taloon tulee lastenhoitaja, joka ei ymmärrä rajojaan ja seuraukset ovat järkyttävät. Romaanin idea on saatu tositapahtumasta. Adélessa puolestaan on tartuttu toisenlaiseen aiheeseen, nimittäin naisen kyltymättömään haluun. Kirjaa voisi luonnehtia vaikka eroottiseksi trilleriksi.
P.S. Strategisen asemansa vuoksi Marokko on ollut haluttu alue kautta historian. Vuonna 1912 maasta tuli Ranskan protektoraatti. Ennen vuonna 1956 tapahtunutta maan itsenäisyyttä Marokossa asui yli 300 000 eurooppalaista.
P.P.S. Spahit, myös sipahit olivat kahden muinaisen Persian ja Osmanien valtakunnan hyvin koulutettua ratsuväkeä. Termiä sipahi käytettiin myös Italiassa ja Ranskassa pohjoisafrikkalaisesta siirtomaaratsuväen sotilaasta.
+++++++
Ranskalais-marokkolainen kirjailija, toimittaja
Leïla Slimani, synt. 1981 Rabatissa ja muutti 17-vuotiaana opiskelemaan Pariisiin, jonne jäi asumaan.
Vuonna 2015 Slimanin esikoisromaanille Adéle (Dans le jardin de l'ogre) myönnettiin Marokon suurin kirjallisuuspalkinto La Mamounia. Slimani oli ensimmäinen nainen, jolle ko. palkinto annettiin.
Kehtolaulu puolestaan on voittanut Ranskan arvostetuimman Goncourt-kirjallisuuspalkinnon v. 2016.
*******
Suomennetut teokset:
Kehtolaulu (alkup. ilm. 2016) 2018 - Adéle (alkup. ilm. 2014) 2019 - Toisten maa osa 1/3 2021
Linkit edellisiin teoksiin:
Kiitos esittelystä! Laitoin varaukseen kirjastosta!
VastaaPoistaToivottavasti pidät.
Poista