Paula Nivukoski: Mainingin varjo - hyvä kauno - historia

Kolmekymmentäseitsemän askelta rannasta mökin ovelle. Kuivuvien verkkojen merenlöyhkä. Kalansilmä. Vieraan helman kudos. Verkkopainot hänen muistojensa reunoilla. Kaikki lipeämäisillään.

Paula Nivukoski: Mainingin varjo, 381 - ilm. 2020 - kansi: Päivi Puustinen - alkuperäiskuva: Museovirasto - Otava  ******** arvostelukappale

Ikinä ei tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Ei tiennyt Evalinakaan mennessään markkinoille, jossa kohtasi tummasilmäisen miehen.
- Sinä iltana hän rakastuisi. Sinä iltana hän olisi joku toinen. Joku, joka ei pidellyt sydäntään, antoi sen leimahtaa. Oli kevät ja kaikki oli kovin kevyttä.

Evalina on ankaran kirkkoherran tytär ja Anders köyhä kalastaja. Ja he rakastuvat, tuona keväänä vuonna 1911. Tummasilmäinen mies saa Evalinan uhmaamaan papaansa ja uhmalla on seurauksensa.
Niinpä yön pimeinä hetkinä, hiljaisuuden vallitessa, Evalina oli ottanut laatikosta vielä hopeakehyksisen peilinsä, jättänyt kuistin oven raolleen ja lähtenyt pappilasta.
- Evalina puristi veneenlaitaa, maailma hävisi hänen taakseen (...) Tuuli yltyi, purje oli pakko laskea (...) Var inte rädd min älskling, vien sinut turvaan. 

He purjehtivat ohi metsäisen sisäsaariston ja kalastajamökkien. Mantereen raja oli jäänyt kauas luotojen ja saarien taakse. Edessä oli vihdoin saari, jonka keskellä seisoi harmaantunut kalamaja. Tämä saari oli heitä varten.
- Loputon meri oli loppunut tälle saarelle.

Näin Evalina saapuu pappilan lämmöstä kolkkoon huoneeseen, jossa on kaksi kapeata laveria, kulunut pöytä ja jakkara, avotakka ilman puita ja leivinuunia.
- Tähän huoneeseen hän rakentaisi sen, mitä vailla oli ollut.

Eipä Evalina arvannut mitä on edessä. Merellä on kylmää, mökissäkin. Ja pimeys, joka kiertyi seinästä seinään, mutta pimeys oli valoa turvallisempaa. Valo paljasti liikaa.

Anders opettaa kaikkea uutta, sellaista mitä maisteri ei pappilassa ole osannut. Evalina ymmärtää että elämä on muutakin kuin oppikirjan oppeja. Elämä on tarinoita, huuhtoutuneita hylkyjä, merivirtoja, myrskytuulen merkkejä, tulenteon opettelemista. Elämä on verkkojen paikkaamista ja soutamista. Luonnon jatkuvaa tarkkailua.

Anders on silti toisinaan huolissaan. Pitäisikö palata mantereelle? Voisivatko he jäädä saaristoon? Pystyisikö Evalina sopeutumaan? Elämään seuranaan linnut - ja hän, Anders.
- Ajatus palaamisesta pappilaan tuntui mahdottomalta. Hän ei ikinä palaisi hiljaisuuteen, joka tukahduttaisi tulen hänen sisällään. (...)  Ei - minun kotini on meidän luonamme. Ei enää missään muualla.

Pikkukari, Vaahtopää, Lammaskivi, Kahdeksikko ja Maailmanloppu. Evalina nimesi lähellä saarta olevat kivet, näin olisi jotain tuttua. Meri. Myrsky. Sumu. Pelko. Mitä jos luonto veisi Andersin?

Yksin ollessa on aikaa ajatella, muistella. Pappilan maisteria, jonka tuoksun Evalina muistaa. Kuinka oli joskus unelmoinut maisterin käden hipaisusta.
Ja kiltti mami, joka rakasti laulamista, valokuvausta ja maalaamista, jota papa pitää jonnenjoutavana. Muutakin pitäisi maalata kuin metsää tai miksi maalata ollenkaan, kun tauluja ei kuitenkaan voi ripustaa pappilan seinille. Voi mami, mami, jonka lukevaa ääntä Evalina kaipaa. Mami, joka aina joskus papan läsnäollessa tuntui haipuvan, pienenevän. Mami, joka kulkee yhä useammin seinänvieriä pitkin. Ja ne päivät, jolloin kukaan pappilassa ei uskalla hengittää, eikä edes kävellä kantapäät lattiassa.

Jumala! Saatana! Papa jylisee, vai kuvitteleeko Evalina vain.
- Papan salongissa sanojaan oli varjeltava, ne olivat väärin tai väärään aikaan sanottuja. Oli liikaa hymyä tai liian vähän ääntä.
Kävelykeppi, se on pelottavin, koska se osui tavaroihin, eläimiin ja ihmisiin aiheuttaen pelkoa ja kipua.

Kuinka ihanaa on muistella onnellisia aikoja, jolloin Sofia-siskon ja mamin kanssa lähdettiin huviretkelle. Mukana oli mansikkamehua lasipullossa ja Marian leipomia korvapuusteja. Askeleet muuttuivat höyhenenkeveiksi, kuin tanssiksi, mitä kauemmaksi pappila jäi. Mami kertoi tarinoita nuoruudestaan ja nosti kameransa esiin. Mamin keijukaiset.

Maria, jonka läsnäolo pappilassa toi turvallisuutta. Keittiön äänet, hellanluukun kolahdus. Ja Marian opetukset. Kuinka pikkurilli piti oikaista kahvia juodessa eikä lusikka saanut kilahtaa.
- Maalaasilla on muunlaiset tavat. (...) Mutta herrasväen pitää elää justihi eikä melekeen.
Maria puhuu viisaita, ohjeistaa:
- Ajatukset ovat niinku pääskysiä, pahat sanat harakoota. Mutta yhtä lailla jokaanen niistä lentää vaan ohitte eikä tee pesää sun nutturas päälle.

Välillä silti epävarmuus kaihertaa, mitä jos? Jos ei kuuluisikaan tänne. Mutta Evalina ei ole katunut, vaan on onnellinen kalamajasaarella ja Andreaksen kanssa.
- Olemme nimettömiä toisillemme, ei täällä ole ketään muuta. Vain sinä ja du.
Niin ja kohta olisi myös hän. Uskaltaisiko pientä edes suudella poskelle?

Sitten tapahtuu jotakin, josta ei ole paluuta... Huuto nousi hänen sisältään. (...) Aamulla maailma oli tyhjä.

Sanoin Twitterissä kirjan luettuani, että olen sanaton, mutta toisaalta sanoja on liikaakin. Sen tämä tarina minulle teki, kietoutui mieleeni, ei jättänyt kylmäksi.
Elämä keskellä merta, rajallista ja yksinäistä. Kuinka lukija laittaessaan silmät kiinni saattaa itsekin päätyä kaukaiselle luodolle kuuntelemaan aaltojen kohinaa ja lintujen siipien havinaa. Ja kylmyys. Miten viima tunkeutuu ohuiden vaatteiden alle kylmettäen ihon, joskus sieluun saakka. Värisen, palelen. Rakkaus, se saa unohtamaan luonnon voiman, meren ankaruuden - yksinäisyyden. Kaiken tämän kirjailija on onnistunut välittämään tarinassaan.

Mainingin varjo elää nimensä mukaisesti varjossa. Se kertoo luonnosta, rakkauden voimasta, väärintekemisen ja väkivallan peloista, yksinäisyydestä, toivosta ja kaipuusta - jonain päivänä kaikki tulee olemaan paremmin.
Vahvaa kerrontaa, koskettavaa ja taipuisaa. Luonto silmien edessä mahtavana, pelottavana, mutta kauniina. Meri ja sen mahti. Kalliot, tuulen tuivertamat puut.
Teos on kuin koruommel, johon pisto pistolta muodostuu kuvio ja kun upea työ on valmis, se on vaikuttava.
Mainingin varjo tulee päätymään tämän vuoden top-listalleni. Toivon myös, että kirja tulee voittamaan paljon, paljon palkintoja. Suosittelen, lukekaa ihmiset, lukekaa.

Meri tyyntyi ja oli sama kuin aina. Evalina katseli maininkeja ja käsitti katselevansa niitä loputtomiin.

++++++++++
Kirjailija, opettaja ja maatilan nuorin tytär
Paula Nivukoski, synt. 1985 /Isokyrö. Asuu Laihialla. 

***********
Ilmestyneet teokset:
Nopeasti piirretyt pilvet 2019 - Mainingin varjo 2020

Tulossa: Kerran valo katoaa - jatkoa Nopeasti piirretyt pilvet -kirjalle - ilm. syyskuussa 2022

Linkki Nivukosken hienoon esikoisteokseen Nopeasti piirretyt pilvet. Kannattaa lukea tämäkin, ehdottomasti:
http://kirjarouvanelamaa.blogspot.com/2019/03/paula-nivukoski-nopeasti-piirretyt.html