Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät - hyvä kauno

Kylmät varpaat herättävät hänet unen syvyyksistä. Ensimmäinen ajatus on sama kuin eilisen viimeinen: syntymäpäivä. Se on tänään.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät, 244 s. - ilm. 2020 - esikoisromaani - kansi: Laura Noponen - Atena Kustannus Oy ******** arvostelukappale

Vuonna 1936, kesäkuun 8. päivänä pikkuinen Juri pyörii sängyssään eikä millään malttaisi odottaa, että muu perhe havahtuisi ja tulisi herättämään päivänsankaria.
- Isä ja äiti halaavat ja onnittelevat. Vaari näyttää hänelle viittä sormea ja sanoo, että tästä päivästä lähtien hän voi jo ylpeillä, että ikää on jo täyskäden verran.
Oli tulossa ihana syntymäpäivä, jonka kruunasi Salama, ruskeakarvainen keinuhevonen.

Paria kuukautta myöhemmin, elokuussa, kodin oveen koputetaan. Sisään astuu mustapukuisia NKVD:n miehiä, jotka vaativat Georgi-isää mukaansa.
- Tämä on väärinkäsitys. Palaan kohta takaisin, isä rauhoittelee heitä.
Sitten kuluu muutama päivä, eikä äiti palaa töistä kotiin.
- Mustat korpit ehtivät napata äidin suoraan luokkahuoneesta kesken maantiedon oppitunnin.

Näin Jurin ja Maria-siskon maailma romahtaa. Päivisin vaari kiertelee tiedusteluretkillään, mutta mitään ei kerrota. Vaarin poissaollessa harmaapukuiset miehet tulevat kotiin ja iskevät sinettileimojaan laatikoihin ja huonekaluihin. "Konfiskaatio" tarkoittaa, että heiltä viedään kaikki mitä heillä on ollut. Pelko saapuu jokapäiväiseksi vieraaksi. Mitä jos vaarille tapahtuu jotain? Entä jos isä ja äiti eivät palaa? Kukaan ei koskaan kerro syitä pidättämisiin.

Lopulta mummu, vaari, Maria ja Juri karkotetaan Uzbekistaniin. Ja kun isovanhemmat kuolevat, Juri ja Maria viedään lastenkotiin. Marian täyttäessä kuusitoista hänet ohjataan opiskelemaan ompelijaksi ja samalla piti muuttaa opiston asuntolaan. Juri puolestaan lähetetään toiseen lastenkotiin kahdensadan kilometrin päähän, jonne sisko saapuu tervehtimään kerran kuukaudessa, ainoana vapaapäivänään.
Jurin elämä lastenkodissa ei ole helppoa, sillä häneen iskostetaan tieto, että on vihollisten ja pettureiden lapsi. 

Sodan jälkeen Juri ja Maria asuvat Leningradissa, jossa Maria pääsee asetehtaalle sorvariksi ja Juri käy ensin koulua ja myöhemmin pyrkii opiskelemaan. Sotilaslentäjäopistossa kokeet sujuivat loistavasti, kunnes tuli haastattelun aika ja hylkäys.
- Olette siis isänmaan vihollisen poika. Ei teistä ole sotilaslentäjäksi. 
 Juri yrittää käydä iltakoulua, mutta opiskelu työn ohessa oli liian rankkaa, etenkin kun piti siirtyä vuorotyöhön. Eihän siitä mitään tullut. Kaksikymmentävuotiaana Juri kokeilee vielä kerran ja pyrkii Merivoimien korkeakouluun, turhaan. Lopulta Juri päätyy metsäteollisuusakatemiaan ja elämä asettuu uomiiinsa.

1950-luvun loppupuolella suomalaissyntyinen Tanja työskentelee traktoritehtaassa, kopioi kaavoja ja piirustuksia ja kohtaa Jurin.
- Tanjuša, ole minun omani. Ja Tanja lupautuu.

Vanhempien katoaminen askarruttaa edelleen Juria ja hän haluaa vastauksia. Juri valittaa korkeimpaan oikeuteen ja vaati vanhempien tapauksen uudelleenkäsittelyä. Kunnes, eräänä päivänä postilaatikossa on kirje, päivätty 11.  toukokuuta 1958. Vanhemmat on todettu syyttömiksi - kuoleman jälkeen! Maine on palautettu.

Vuonna 1992 KGB lähettää asiakirjan, jossa pahoittelee perheen kohtaamaa surua.

Jurilla on ollut selvitystyössään apuna Pietarin Memorial -järjestö, jonka tiloissa vuonna 1998 selviää vanhempien kuolinajat, selviää leirit ja selviää missä heidät on teloitettu - Karhumäen pitäjän Sandarmohissa. 

11/1962 Petroskoi
- Artamonova. Tyttö, 3200 grammaa, 45 senttiä, elossa.
Jurista ja Tanjasta on tullut vanhempia, Sonja syntyi. 

Kahdeksanvuotias Sonja harrastaa luistelua, mutta enemmän kiinnostaa maalaus ja piirtäminen ja Sonja pääsee taidekerhoon ja päätyy taideakatemiaan, tapaa Robertin, avioituu ja saa lapsen.

1990-luvulla Sonja, Robert ja Maria tarttuvat mahdollisuuteen palata esi-isien kotimaahan ja muuttavat Turkuun. Jonkin ajan kuluttua Tanja ja Juri seuraavat perässä. Sanotaan, että koti on siellä missä on perhe. 

- He aloittavat Tanjan kanssa elämän uudestaan Sonjan ja tämän perheen lähellä.

Opiskelevat suomen kieltä ja Tanja saa saa tutustua Suomen kautta isäänsä - ja itseensä. 

Juri lähettää ystävälleen Borikselle kirjeen, jossa kertoo Suomen "ihmeellisyyksistä": Metsästä talon vierestä saattaa löytää marjoja ja sieniä, bussit kulkevat aikataulussa. Ja se asunto, 54 neliötä, ja mikä parasta, kunta maksaa 80% vuokrastamme, koska olemme työttämiä.

Elämä on jatkunut Turun Lausteella jo viisi vuotta.

- Lauste on taivas.

 Marian pikkuveli, Aleksi, on jo juoksuiässä

Vielä olisi eräs asia tekemättä. Vuonna 1998 Pietarin Memorial-järjestö oli auttanut Juria vanhempien asiassa ja nyt vuonna 2013 Juri, Tanja sekä nuorimmaiset, Jurin tyttärentytär ja -poika, Maria ja Aleksi istuvat bussissa, joka on menossa Karhumäkeen ja Sandarmohiin. Jurin sisko Maria ei ole mukana, koska oli kuollut.

- Ja yhtäkkiä he saavuttavat pitkän, loputtoman, piikkilangalla kruunatun metallisen aidan. Bussiin laskeutuu hiljaisuus, tuntuu kuin kaikki pidättäisivät hengitystään aidan toisella puolella edelleen leijuvan kärsimyksen edessä.

Matkan jälkeen Maria järkyttyy uutista, joiden mukaan Sandarmohiin ei olisi haudattu vain Stalinin vainojen uhreja vaan myös suomalaisten teloittamia venäläisiä jatkosodan aikana.

Maria miettii: Vastauksia odottavia kysymyksiä on kuitenkin vielä. Niin kuin ukin ja mummin kotona kirjakaapin ylähyllyllä olevassa kenkälaatikossa, joka on täynnä kirjeitä. Kymmenien Irina-serkun kirjoittamien kirjeiden alla lepää neljä kirjettä.

Ukin Katja-tädiltä, Ukin Vlada-serkulta sekä tämän sedältä.

Näillä kirjeillä ei ole jatkoa, ei vastausta.

Kirja käsittelee viiden sukupolven vaiheita ja etenee kronologisesti 1930-luvun Leningradista 2000-luvun Turkuun. Kuvailujen lisäksi kirjassa on mukana kirjeitä sekä dokumentteja.

Kirjaan on saatu mahtumaan todella paljon, ehkä liikaakin. Tapahtumien keskiössä on Juri, lapsesta vanhukseksi. Mietin, että  olisi voinut kertoa lisää ja tehdä kirjasta kaksiosaisen, sillä nyt loppupuolen asioissa edettiin turhan nopeasti. Vain muutaman sukupolven henkilöt ovat pääosissa. Sukupuu olisi ollut kiva lisä. 

Kirja kertoo perheyhteyksistä, muistojen tärkeydestä ja lähihistoriasta rajan takaa sekä sopeutumisesta Suomeen. Kauniisti kirjoitettu, surullisestikin. Mielenkiintoinen aihe, kannattaa lukea.

Romaani pohjautuu Soudakovin isoisän elämäntarinaan.

P.S. Pietarin Memorial-järjestö on koonnut yli kolme miljoonaa nimeä sisältävän tietokannan Neuvostoliiton vankileireiltä ja karkotuksissa kuolleista ihmisistä. Järjestön tutkija Irina Flige on tutkinut Stalinin terroria kolme vuosikymmentä.
(Lähde: Ylen uutissivu)

+++++++
Kirjailija, äidinkielen- ja kieltenopettaja
Anna Soudakova, synt. 1981 Pietarissa, josta muutti 8-vuotiaana Turkuun ja asuu nyt Vantaalla.

Soudakova rakastaa kirjoja ja kirjoittamista. 

*******
Ilmestyneet teokset:
Mitä männyt näkevät 2020 

Tulossa: Varjele varjoani - ilm. syyskuussa 2022