Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton


164 s. suom. ilm. 2018
My Name Is Lucy Barton 2016
- suomennos Kristiina Rikman
- kansi: Laura Lyytinen
Keltainen kirjasto
Tammi

- kirjaston kirja

Elizabeth Strout, synt. 1956 Portlandissa, Mainessa, jossa myös asuu New Yorkin lisäksi.
Kirjailija, yliopisto-opettaja ja juristi.




Kerran, monta vuotta sitten, kävi niin että jouduin viettämään sairaalassa melkein yhdeksän viikkoa.

Lucy Bartonin lapsuudenperhettä sanottiin aikoinaan kummajaiseksi ja roskasakiksi. Perhe asui autotallissa, joka sijaitsi pitkän hiekkatien varressa vailla lähinaapureita.
 Lisäksi lapset kiusasivat:
- Toiset lapset puhuivat meistä leikkikentällä. "Teidän perhe haisee", he sanoivat ja pitelivät nenäänsä.
Perhe oli köyhä, ei ollut televisiota, sanomalehtiä, aikakausilehtiä eikä kirjoja ja talvella öisin oli joskus niin kylmä ettei saanut unta. Usein ei ollut edes riittävästi ruokaa. Isä kyllä korjaili maatalouskoneita ja äiti teki ompelutöitä, muttei se riittänyt.
Jostain syystä vanhemmat myös läpsivät pontevasti lapsiaan ja vielä ennalta varoittamatta.
Näistä ankeista lähtökohdista Lucy Barton lähtee ponnistamaan kohti parempaa elämää ja onnistuu suht hyvin, mutta jotain rikkinäistä on sisimpään jäänyt.

Elämä kulkee kulkuaan, mutta noin kolmikymppisenä Lucy Barton joutuu sairaalaan umpilisäkkeen poistoa varten, mutta sitten:
- Kahden päivän kuluttua sain ruokaa, mutta se ei pysynyt sisälläni. Ja sitten nousi kuume. Mitään bakteeria ei löytynyt eikä kukaan hoksannut, mikä oli mennyt vikaan.

Aika kuluu, ja kotona odottivat aviomies ja kaksi pientä tyttöä, joista Lucy oli huolissaan. Lääkäri onneksi järjesti tytöt äitiään katsomaan.
- Mami, sinä olet hirmu laiha! ... Mami, mami, tykkätkö sinä tästä? Mami, katso minun prinsessasani mekkoa!

Lucyn mies, William, oli kiireinen työnsä ja kodin hoidon takia, eikä ehtinyt usein käymään. Sitä paitsi mies inhosi sairaaloita, eikä mielellään vieraillut niissä.

- Kolmisen viikkoa sairaalaan tuloni jälkeen käänsin illansuussa katseeni pois ikkunasta ja näin äitini istuvan tuolissa sängyn jalkopäässä.
Lucy on ihmeissään sillä ei ollut nähnyt äitiään vuosikausiin.
- "Äiti, miten sinä tänne pääsit?" minä kysyin.
- "No lentokoneella".

Tästä alkaa Lucyn ja hänen äitinsä tarina. Lucyn äiti on sairaalassa Lucyn luona viisi vuorokautta, ja sinä aikana naiset keskustelevat niin äidin lapsuudesta kuin elämän varrella olleista satunnaisista ihmisistä. Jutellaan aikakausilehden sisällöstä ja muista täysin epäoleellisista asioista. Lucy muistelee elämäänsä ja on rakastanut ja rakastaa vähän kaikkia, niin hoitavaa lääkäriään kuin entistä opettajaansakin.
Kaiken taustalla häilyy kuitenkin jotakin muuta, josta kumpikaan ei osaa tai halua puhua.

Yllätyin kun sain kirjan käsiini: näin ohut, vain 164 sivua. Nyt, kirjan luettuani huomaan kaipaavani tarinaan lisää. Lisää sitä mikä tekstissä jäi sanomatta, mutta josta annettiin vihjeitä. Lisää tarinoita lapsuudesta ja perheestä. Lisää syventymistä.
Äidin ja tyttären välinen keskustelu on omanlaistaan, hieman välttelevää, mutta mukana on kuitenkin tietoisuus rakkaudesta, vaikkei äiti saakaan sanotuksi, että rakastaa Lucya.
Äiti kutsuu tytärtään kuitenkin hellästi lapsuudennimellä, Rimpula. Nimellä, jota Lucy ei ole kuullut pitkään aikaan.

Pidin kyllä kirjasta, mutten niin paljon kuin odotin. Olisin halunnut enemmän, mutta ehkä juuri se oli kirjan viehätys - asioiden auki jättäminen.

...tuska, jonka me lapset kätkemme sisällemme, tuska, joka kestää kokonaisen ihmisiän, kaipaus, joka on niin suuri, ettei siitä pääse edes itkemällä eroon... 

P.S. Keltainen kirjasto sisältää paljon hyviä teoksia, joista hyvin monta olen lukenut, mutta vielä löytyy lukemattomiakin.. Tämä kirja on sarjan 490.

++++++++++++++++++++++++++++++++++
Sälää kirjailijasta:
Elizabeth Strout on jo nuoresta pitäen tiennyt haluavansa kirjailijaksi (kuten niin moni muukin kirjailija). Äiti osti muistikirjoja tytön ollessa 4-5 -vuotias ja kehotti tätä kirjaamaan päivän tapahtumia niihin.
Stroutin kuuluisin kirja on Olive Kitteridge, joka on saanut Pulitzer-palkinnon. Kirjasta on tehty Suomen televisiossakin nähty tv-sarja. (Oli muuten hyvä!) Kirjailija kertoo, että jotkut lukijat /televisionkatsojat rakastavat Olivea ja jotkut eivät voi sietää.
Strout kertoo ettei ymmärrä kirjailijoita, jotka eivät osaa lopettaa tarinaa, vaan kirjoittavat ja kirjoittavat. Stroutilla ei tätä ongelmaa ole, josta hyvänä esimerkkinä Lucy Barton-kirja.
Kirjailija on myös kokeillut varjoliitoa vain nähdäkseen millaista olisi olla lintu - ja oli hirveän peloissaan ja kauhuissaan. (Wikipedia ja The Morning News 2016)

***************************************
Aiemmin ilmestynyt suomennos:
Pikkukaupungin tyttö 2001 (Amy and Isabelle 1998, josta on tehty televisioelokuva.)

Suomentamattomia romaaneja:
Abide with Me 2006 - Olive Kitteridge 2008 - The Burgess Boys 2013 - Anything Is Possible 2017, joka muuten on jatkoa Lucy Bartonille.





Kommentit