Sisko Koskiniemi: Ihan tavallinen perhe


271 s, ilmestynyt 2018
Myllylahti Oy

- kirjaston kirja

Sisko Koskiniemi, synt. 1951 Rovaniemellä, jossa myös asuu. 
- kirjailija, ent. lastensuojelun  sosiaalityöntekijä









Tajuatko sinä, että hyvin pian istut näistä autovarkauksista linnassa? Ei niitä aleta kerta kerran jälkeen katsoa vain sakkojuttuina. Käsitätkö sinä yhtään?
Matti katsoi hymyillen poliisiin. - Käsitän,käsitän, älä nyt jankkaa siitä enää. Kyllä mulle nyt riitti nämä autojutut, ei tule enää uutta, minä vaikka vannon!

Vannomisia ja lupauksia Kaija kuuleekin päivittäin. Kaija on nimittäin sosiaalityöntekijä ja työskentelee vuorotyössä poliisilaitoksella, jossa on töissä myös miesystävä, poliisina toimiva Malinen.
Kaija asustelee koiransa Kaivurin kanssa. Kaijan poika Ville on armeijassa Parolassa, panssarimiehenä.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat pariin syyskuukauteen, jona aikana eteen ehtii tulla paljon erilaisia asiakkaita ja tilanteita. On mm. pikkulapsen nuori huumeäiti, varastelevia lapsia ja juopottelevia vanhempia, joiden luota noudetaan alaikäisiä lapsia.
Työ on raskasta ja usein toivottoman tuntuista:
- Näissä hommissa me ei juuri nähdä muuta kuin surkeutta, joka melkein aina on itse hankittua. Ehdoin tahdoin ajetaan oma ja läheisten elämä umpikujaan. Eikä edes sillä viimeisellä hetkellä tule minkäänlaista katumusta.

Haukkumisiltakaan ei voi välttyä, joskus kuulee vähemmän...
- Sinä et tiedä minun elämästäni yhtään mitään. Sinä elät helppoa ja hienoa elämä, sinä istut täällä puhumassa laista ja lastensuojelusta! Sinulla ei ole mitään vaikeuksia itselläsi ja sinä halveksit asiakkaitasi. Olet ylimielinen ja alentuva. Sinä et kuule tiedä mistään mitään siinä  rikkaassa ja helpossa elämässäsi ja sinä kuvitelet olevasi joku asiantuntija, sinä, joka et tiedä mistään muusta kuin omahyväisestä elämästäsi!

...ja joskus enemmän:
- Haista sinä saatanan sossuämmä paska! Kaikki sinut tietää, tuommoinen helvetin tyhjäntoimittaja, minunkin tutut on sanoneet, että sinä oikein metsästät lapsia, jotka saisit ottaa huostaan,

Vastapainoksi raskaalle työlleen Kaija samoilee metsässä Kaivurin kanssa:
- Vain joskus, syksyisenä tai kevättalven päivänä noustessa vanhaa polkua rinteelle, kuullessa pelkästään lintujen ääntä ja Kaivurin tömähteleviä askeleita, saattoi tuntea puhdasta ja ehjää iloa, riemua siitä, että on elossa ja voi kuljeskella metsässä miten haluaa, nähdä onnea Kaivurin olemuksessa.

Kaija pohtii myös erilaisia yhteiskuntaan liittyviä asioita, kuten hyvinvointia:
- Maitopurkkeja oli rasvatonta ja oli rasvallista, oli hylaa, oli luomua, oli maitojuomaa, suurin osa sellaisia, joista hän ei ollut ikinä kuullutkaan.
- Sitäkö se elintaso on, että jotain arkista tuotetta on tarjolla kymmentä eri laatua, joissa ei kuitenkaan todellisuudessa mitään eroa ole. 

Malinen pitää naisystäväänsä pelkistettynä ihmisenä, ei koruja, ei lakattuja kynsiä. Kotona ei ole värikkäitä verhoja, ei koriste-esineitä. Sohvakin on vanha, jolle Kaivuri saa hypätä.
Malinen tuumii, että Kaijassa on jotain erakkomaista, koska ei halua seurustella naispuolisten työtovereiden kansssa, ei töissä eikä vapaa-aikana. Eikä ystävättäriä ole. Ainoa, jonka kanssa Kaija joskus puhelimessa juttelee on kaksossisko Kirsi, joka asuu ulkomailla.

Kirja on fiktiota, mutta faktaa Koskiniemi on ammentanut omista kokemuksistaan. Sekin tapaus esim, ettei Suomen psykiatrinen avunsaanti ole riittävää, vaikka asiakas itse haluaa ja tarvitsee apua. Tarinassa on tavallisia ihmisiä ja perheitä, joiden elämä jostain syystä vain ajautuu väärille urille.
Kokonaisuutena kirja on hyvin kirjoitettu, mutta synkkä. Kaijan työtehtävät ovat rankkoja, ja jotkut tapaukset saivat onnelliset loput, mutta olisin kaivannut ikävien asioiden vastapainoksi jotain iloa, riemua.
Ehkä kirjailijan tavoitteena olikin kirjoittaa tällainen ns. apea kirja, ehkä ravistelisi enemmän.
Pari pientä yksityiskohtaa haluan vielä mainita. Ensiksikin tupakalla käyntiä olisi voinut vähentää.
Toiseksi, inhoan liiallista kiroilua kirjoissa, koska useinkaan pärryyttely ei tuo lisäarvoa tarinaan. Tämän kirjan kiroilut ymmärrän, sillä näinhän asiakkaat puhuvat ja yritä siinä olla provosoitumatta.

Joka tapauksessa Koskiniemi on tehnyt vastuullista ja rankkaa työtä. Hyvä, että hän on kirjoissaan halunnut kertoa tälläisia tapauksia, joista monilla ei ole aavistustakaan. Lapin Kansan haastattelussa Koskiniemi ihmettelee mikseivät sosiaalityöntekijät kirjoita enemmän romaaneja, koska elävät jännittävää elämää. Kirjan kannalta poliisi ja sosiaalityö on hyvä yhdistelmä.
Niinpä.

P.S. Huostaanottojen määrä on lähes kaksinkertaistunut Suomessa 2000-luvulla. Uhkaa kasvattavat vanhempien uupumus, liian ankara tai liian lepsu kasvatus, köyhyys ja pitkäaikaissairaudet  (Yle 2015).
Suomessa oli v. 2010 kodin ulkopuolelle sijoitetuna olleeita 0-20 -vuotiaita lapsia 17.175


+++++++++++++++++++++++++++++

Tietoa kirjailijasta:
Sisko Koskiniemi on työskennellyt 10 vuotta sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella, nyt eläkkeellä. Kirjailija asuu maaseudulla koiransa Lupan (joka on ollut Kaivurin esikuva) kanssa ja molemmat kuljeskelevat mielellään mäntykankaalla hiljaisena kesäyönä tai soutelevat joella Luppa kokassa istuen. Koskiniemi harrastaa lukemista: romaaneja, dekkareita ja elämänkertoja. Rakkausromaaneista ei pidä.    (Myllylahti).
Kirjojensa aiheet Koskiniemi on ottanut työstään, mutta muistuttaa, että päähenkilö Kaisa on aivan erilainen ihminen kuin Koskiniemi, vaikka tekeekin samaa työtä kuin kirjailija aiemmin. Vääjäämättä hahmossa on vähän kirjailijaa, mutta Kaija ei ole Sisko, sanoo Koskiniemi.
Muistettava myös, että asiakkaat eivät koskaan päädy kirjojen hahmoiksi, vaan ovat fiktiota.  (Lapin Kansa)

*************************************
Aiemmin ilmestynyt teos::
Kääntöpuolella lapsuus 2015

Kommentit

  1. Tämä on kiinnostava kirja. Pitää laittaa lukulistalle! Raskasta on varmasti sosiaalityöntekijöiden työ; sitä kirjailija on hyvinkin voinut haluta korostaa sillä, ettei ole kirjoittanut tarinaan niitä kaipaamiasi valopilkkuja. Totta sekin, että siinä työssä varmasti kuulee paljon kiroilua ja haukkumista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntui todenmukaiselta kuvaukselta, eikä ihme kun on omakohtaisia kokemuksia. Raskas ja vastuullinen työ, jossa ei saa olla liian empaattinen. Kannattaa lukea.

      Poista

Lähetä kommentti