Katja Kettu: Rose on poissa - kauno - lyhyehkösti

Elokuu 2018
Jim Harmaaturkki, 
minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.
Kirjoitan tätä sinulle bussipysäkillä Fond du Lacin reservaatin rajalla, jotta minua armahtaisit, jotta näkisit että se mitä tapahtui Kummakivellä oli totta ja kaiken alku, ei minkään päätös.

- 284 sivua - ilmestynyt 2018
- kannen maalaus: Manuela Bosco
- WSOY
- kirjaston kirja



Lempi, Agaasin Makwaasagim, Pikku Käpälä ja sudenrukkanen on palannut 45 vuoden jälkeen lapsuutensa reservaattiin, Fond du Laciin, jonne ei ollut ikinä ajatellut palaavansa. Lempi, jonka isä on suomalainen Ettu Haverinen ja äiti Rose on fintiaani, ojibwahtiaanin ja anishinaaben, Kolmen Tulen Lapsen, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua. Lempin äiti Rose on kadonnut 1970-luvulla ja samaan aikaan isä on menettänyt muistinsa.

Lempi ei oikein tiedä kuka on:
En minä mitään suomaisuudesta ymmärtänyt, saati siitä mitä on olla intiaani. Suomalaisista tulivat mieleen haukkumasanat. China-Swede, mongoloidi, kaatuvat mustangit sekä sotahuudot.
Opin vihaamaan kumpaakin puolta, piilottamaan molemmat visusti.

Kirja kostuu kirjeistä ja kirjeet ovat osa polkuja (ei lukuja). Kirjeistä elokuussa 2018 ja helmikuussa 1973. Lempi kirjoittaa omasta elämästään ja vanhempiensa sekä Ettun vanhempien elämästä suurelle nuoruuden rakkaudelleen Jim Harmaaturkille, miehelle, jota ei ole kyennyt unohtamaan. Miehelle, jonka tapaa uudelleen. Onko rakkaus vielä tallella?
Vuoden 1973 kirjeissä Rose puolestaan kertoo Lempille omaa tarinaansa.
Rose aloittaa aina kirjeensä kauniisti:
Lempi lakkalaiseni, hillanjyvä muurinmurunen tai Lempi lemmetyiseni, pikku vekarani. 

Kettu kirjoittaa kaipuusta, rakkaudesta, surusta, menneisyydestä, kadonneista intiaanitytöistä ja heidän kohtaloistaan, pahasta hengestä (Weendigo), identiteetin etsimisestä, rotuvihasta, hyväksikäytöstä ja paljosta muusta sellaisella intensiteetillä, että melkein hirvittää. Kuinka kenenkään sanat ja kieli voivat olla näin rikkaita, näin kuvailevia, näin sisimpään tunkevia. Katja Ketulla voi.

Ymmärrän vihdoin, ettei suru pelkästään pahasta ole. Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu.

P.S. Sitä vain jäin miettimään, että tällaista tekstiä on kyllä aika mahdotonta kääntää millekään kielelle ilman että sisällön rikkaudesta katoaa paljon, häviää taivaan tuuliin.

+++++++++++
Pari sanaa kirjailijasta:
Katja Kettu syntyi 1978 Muhoksella ja asuu Helsingissä. Kettu on kirjailijan työnsä ohella myös animaatio-ohjaaja. Kirjailija sanoo kirjoitamastaan kielestä: " Kun on vain omassa tyhjiössään, kieli kehityy omaan suuntaan". Ja tarkoittaa työn yksinäisyyttä. Kettu ei myönnä olevansa erakko, ei ainakaan silloin kun ei kirjoita.
Kirjailijalla on kolme kissaa ja koirakin olisi jollei se olisi niin vaativa aikataulujen suhteen. "Kirjoittamiseni lähtee omasta vereslihasta tai kaipauksesta, joten kyllä se varmaan omiin kokemuksiin pohjautuu." Kirjan tekemisen aikana Kettu matkusteli Minnesotassa ja Wisconsinissa sekä vieraili intiaanireservaateissa. Katja Kettu saattaa vetäytyä kuukausiksi ulkomaille kirjoittamaan ja nauttii työskentelystä öisin.
 (Lähde: Ilta-Sanomat 10/2018)

Katja Kettu tekee kirjoittamisen ohella myös musiikivideoita. Kettu pitää itseään paitsi murheen humoristina myös feministinä ja ihmisenä. Hän pitää hiljaisuudesta ja haaveilee vielä kerran omistautuvansa koiransa onnelle.
(Lähde: WSOY:n kirjailijasivu)

************
Ilmestyneet teokset:
Surujen kerääjä 2005 - Hitsaaja 2008 - Kätilö 2011 - Pimppini on valloillaan, naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö 2012 - Piippuhylly (novelleja) 2013 - Novelli palaa! Matkanovelleja (yhdessä Aki Salmelan kanssa)  2013 -  Yöperhonen  2015 - Fintiaanien mailla (yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa)  2016  - Rose on poissa 2018 (joka sai Finlandia-ehdokkuuden 2018)

^^^^^^^^^^^^^^
https://facebook.com/kirjarouvanelamaa
Instassa: #pirittaolen