J. S. Monroe: Löydä minut


431s. suom. ilm. 2018
Find me, 2017
- suomennos: Arto Schroderus
- kansi: Mika Tuominen
Tammi

- kirjaston kirja

J. S. Monroe (pseud)
Jon Stock, synt. 1966 Englanti
Asuu Wiltshiressä.
Kirjailija ja toimittaja, joka on työskennellyt mm. Daily  Telegrafin ulkomaankirjeenvaihtajana Intiassa. Nykyään kokopäiväinen kirjailija, joka on tunnettu vakoojaromaaneistaan.

Löysin sen nurkasta hetki sitten: se oli nostanut siipensä ylös ja painanut ne yhteen kuin kädet rukoukseen. Loiko se katseen elämääni ja päätti kätkeä kauneutensa? En ihmettelisi.
Isä opetti minut rakastamaan perhosia. Jos kotiimme jäi perhonen vangiksi, hän keskeytti askareensa voidakseen päästää sen vapaaksi.

Näin kaunopuheisesti alkaa Monroen ensimmäinen dekkari, jonka aihe on aika kulunut. Tunnustan aloittaneeni lukemisen ennakkoluuloisesti; saako aiheesta enää revityksi mitään uutta ja kiinnostavaa? Yliopisto-opiskelija Rosa Sandhoe syöksyy aaltoihin ja katoaa. Vaikka Rosa on julistettu kuolleeksi ei poikaystävä Jarlath (Jar) Costello suostu uskomaan Rosan kuolemaan. Viisi vuotta myöhemmin Jar luulee näkevänsä rullaportaissa Rosan ja huutaa tämän perään. Nainen vilkaisee Jaria, muttei muuten reagoi Jarin huutoon mitenkään. Jar kertoo tapahtumasta kaverilleen ja terapeutilleen, jotka pitävät Jarin havaintoa vain yhtenä miehen monista aistiharhoista. Jaria tämäkin "harha" jää vaivaamaan, kunnes...

- Hän työntää ovea enemmän auki, mutta jokin ottaa vastaan. Hän työntää sen väkisin auki sisään ohimot jyskyttäen. Asunto - yksi iso huone, keittokomero toisessa päässä, vuode toisessa - on pengottu läpikotaisin, ja kirjat on otettu hyllyiltä, jotka täyttävät kaiken vapaan seinätilan, ja paiskottu pitkin lattiaa.

Talossa on kuitenkin ollut viime aikoina useampia murtoja, joten tämä on varmaan yksi niistä. Vai onko?

Jarin lähipiiristä ei kukaan muu kuin Rosan täti, Amy, usko että Rosa olisi elossa. Muut vain tolkottavat, että Jarin pitäsi hakea ammattiapua päästäkseen harhoistaan.
Liukuporrasepisodin jälkeen Jar viettää enemmän aikaa Amyn ja tämän miehen Martinin kanssa.

Martin ei oikein pidä Jarista, mutta keskustelee kyllä tämän kanssa. Lähinnä hyötyäkseen. Martin on saanut potkut lääketutkijan virastaan ja haluaisi nyt kirjoittaa kirjan.
- Minusta on aina kiinnostavaa tavata julkaisseita kirjailijoita, mutta valitettavasti hän ei ole kirjailijana ihan minun tyyppiäni. Eikä ihmisenäkään, jos totta puhutaan. Kaikessa mitä Jar sanoo on lipevä irlantilainen sävy, tiettyä liukaskielisyyttä, jonka suoma itsevarmuus on jo melkein koppavuutta...Hyvin pukeutunut: kiillotetut, rei´ityksellä koristellut nahkakengät, huoliteltu vakosamettitakki.

Lisäksi Martin utelee Jarilta ohjeita kirjoittamisprosessiin:
- Hahmot vai juoni edellä, miten on?
- Entä taustatutkimus?
- Pidätkö muistikirjaa?

Jollei Martin pidä Jarista, niin ei Jarkaan Martinista. Lähinnä Jaria kiinnostaa Martinin kirjoittamispaikka, hieno vaja pihan perällä. Millainen on vaja, jossa Amykaan ei ole koskaan käynyt?

Tarina etenee tuskastuttavan hitaasti, liian hitaasti. Vihdoin alkaa jotain tapahtua, mutta mielestäni sisältö alkaa muistuttaa enemmän vakoiluromaania kuin dekkaria. Ei ihme, sillä Monroe/Stock on kirjoittanut useita vakoiluromaaneja.

Kirjassa edetään eri aikajanoilla, nykyisyydessä ja noin viisi vuotta aiemmin. Kertojina ovat Jarlath, Rosa ja eräs kolmas henkilö, jonka henkilöllisyyttä en paljasta.
Sisältö on kokonaisuudessaan  hieman sekava ja joitain asioita selitetään liian seikkaperäisesti.  Vihjeitä pudotellaan pitkin matkaa ja lopulta jotain arvasinkin...
Alussa ajattelin, että alkaisipa tarina jo ja loppupuolella toivoin että loppuisi. Kyllä kirjan luki, mutta siihen se kohdallani jäi, ei kiinnostanut tarpeeksi. Kenties syynä oli vakoiluromaanimaisuus.
Uskon silti, että kirjalle löytyy lukijansa.

Vaikka olen vanhus ja vaeltanut
halki niittyjen ja kukkuloiden, 
otan selvää mihin hän on mennyt
ja suutelen hänen huuliaan ja pitelen käsiä.
    W.B.  Yeats, Vaeltavan Anguksen laulu.
     (suom. Jyrki Vainonen)

P.S. Jostain syystä perhoset ovat nyt "muotia". On ainakin neljäs lukemani kirja lähiaikoina, jossa esiintyy perhonen jossain muodossa.
- Kun eilen olimme vesillä, hän löysi yhden purjepussin päältä, missä se lepäsi auringossa - se oli kuulema pursuhopeatäplä.
Kuvassa pursuhopeatäplä, jonka kuva on otettu Suomen Perhoset -sivustolta.

Kommentit