382 s. suom. ilm. 2018, alkuteos ilm. 2017
suomentaja: Ulla Selkälä
- kansi: Loulou Clark ja LJS
WSOY
- kirjaston kirja
Cara Delevigne, synt. 1992 Lontoossa
- kirjailija, huippumalli ja elokuvanäyttelijä
- Mirror, mirror on nuorisokirjaksi luokiteltu esikoisteos.
Rowan Coleman, synt. ??
- kirjailija
- Asuu Hertfordshiressä miehensä ja viiden lapsensa kanssa.
- Kirjoittaa myös dekkareita salanimellä Rook Hastings.
Delevigne on kirjoittanut Mirror, mirrowin yhdessä Colemanin kanssa.
Johdannossa Cara sanoo mm. näin:
Halusin tässä romaanissani kertoa tarinan, joka antaisi realistisen kuvan vuoristokyytimäisistä, myrskyisistä teinivuosista, ja luoda hahmoja joihin jokainen voisi samaistua. Halusin kirjoittaa kirjan ystävyyden voimasta ja siitä, miten side rakkaisiin ja luotettaviin ihmisiin tekee meistä vahvoja. Ennen kaikkea halusin kertoa lukijoilleni, että on ookoo, vaikket vielä tiedäkään kuka olet.
Red, Leo, Rose ja Naomi ovat noin 16-vuotiaita, koulua käyviä, mutta sopeutumattomia nuoria, joilla kullakin on omat vaikeutensa ja tapansa selvitä niistä. Nuoria yhdistää rockbändi Mirror, mirror, jonka kautta he pääsevät ilmaisemaan itseään.
Heti kirjan alussa Naomi katoaa ja siitä alkaa varsinainen tarina. Mitä Naomille on tapahtunut ja löytyykö hän? Kuka on syypää katoamiseen vai oliko lähtö Naomin oma päätös?
Näihin asioihin opus antaa vastaukset ja vaikka teos on luokiteltu nuortenkirjaksi, niin kyllä aikuinenkin voi tämän lukea. Jollei muuten niin vaikka tutustuakseen nuorten elämään. Naomin katoaminen tekee kirjasta myös dekkarin ja halusin ehdottomasti tietää mikä on Naomin kohtalo.
Nuoret kasvavat kovin erilaisissa perheissä, yksi on yksinhuoltajakodista, jossa asuu rikollinen veli, toisella on alkoholistiäiti, jolle pullo on tärkeämpi kuin perhe ja lapset, kolmannessa perheessä on rahaa. Huolimatta taustoistaan, nuoret viihtyvät yhdessä, välillä kadehtien toisiaan, perheitä, äitejä ja isiä. Toisinaan salaa itsekseen aprikoiden, mutta usein myös julkisesti keskenään keskustellen.
- Mä leikin rikasta tyttörukkaa, mutta oikeastihan mä elän pumpulissa, vaikka faija onkin idiootti. Ja sulla on koti johon mennä ja ruokaa jääkaapissa, vaikka sun mutsi onkin perusjuoppo...
...Ei meillä kermaperseillä, joilla on viihtyisät kodit, vatsat täynnä ja laskut maksettuna, ole todellakaan mitään asiaa neuvoa.
Nuoret keskustelevat ja miettivät itsekseen ulkonäköään, seksuaalisuuttaan ja ylipäätään omaa olemustaan. Mikä minä olen?
- En enää halua palata siksi punatukkaiseksi, ruipeloksi mitättämyydeksi, joka ei merkinnyt mitään kenellekään. En halua olla enää näkymätön. Voi jumalauta, välillä oksetan itseänikin.
Nuoret elävät vapaa-aikanaan välillä suht villisti. Alkoholia kuluu ja pillereitä napsitaan, mutta siitä huolimatta koulu ja bändiasiat hoidetaan, jopa niin että Naomin kunniaksi ollaan järjestämässä hyväntekeväisyyskonserttia.
- Me haluttiin huutaa sen nimeä niin lujaa kuin ääntä lähtee, että Naomi kuulisi ja tulisi takaisin, koska se ei ole vaan meidän frendi, se on meidän perhettä, ja sen katoaminen melkein mursi meidät.
Tarinassa ei ole unohdettu aikuisia, opettajia ja vanhempia, mutta nämä henkilöt elävät nuorten kautta. Varsinkin alkoholistiäidin perheen kuvaus on todella raadollista.
Kirjan kertoja on Red ja kertomuksessa eletään aikaa vaihdellen nykyisyydestä ja menneisyyteen (max 8 kk). Teksti on sujuvaa ja hyvin kirjoitettua, tarina on mielenkiintoinen ja sopivan polveileva. Pidin myös jännityselementistä. Jotkut luvut ovat nuorten mesetystekstejä, jotka kivasti elävöittävät.
Mirror, mirrorin ovat kirjoittaneet Delevingne ja Coleman yhdessä ja mielenkiintoinen piirre on se, että Coleman on antanut oikeastaan kunnian Delevingnelle. Johdannossa Cara puhuu romaanistaan ja kansilehdessä on Delevingnen nimi kissan kokoisin kirjaimin kun taas Colemanin nimeä tuskin erottaa. Olisi jännä tietää millaista tämä yhteistyö on ollut. Onko mainoskikka, jolla saada Caralle julkisuutta kun Rowan ei sitä tarvitse. Coleman on nimittäin tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut kirjoja sekä nuorille että aikuisille. Vai onko Coleman vain vähän editoinut Caran tekstiä.
Juutun näköjään aina välillä pohtimaan tällaisia nyansseja saamatta niihin kuitenkaan vastauksia. Niin tai näin, pidin kirjasta, vaikka onkin nuortenkirja - tai toisaalta, ehkä juuri siksi. Voin suositella niin nuorille kuin aikuisillekin. Ja hei, tässä kirjassa nuoret eivät kiroile (paitsi pari kertaa, vienosti).
P.S. Uskokaa tai älkää, mutta tässäkin kirjassa pohditaan tatuoinnin merkitystä.
Kommentit
Lähetä kommentti